Nimeni on Catalina Pearl, täytän ensi kuussa 15. Makoilen pihamme pehmeällä nurmikolla ja katselen taivasta. Aina välillä erotan lohikäärmeen siluetin pilvi verhon takaa. Vanhempani käskivät minut ulos vähäksi aikaa, koska heillä on kuulemma jotain tärkeitä hommia tehtävänään. Kuulin, kun ovi aukesi ja meni kiinni, kun he lähtivät, mutta takaisin taloon he eivät ole menneet. Nousen istumaan, pitäisi ehkä käydä katsomassa. Nousen jaloilleni ja kävelen takapihalle. Näen vanhempieni pakkaavan tavaroita lohikäärmeidensä selkiin. Katson heitä kummissani.
-Öö, mitä te teette? kysyn. Isäni kääntyy kylmä ilme kasvoillaan kohti minua.
-Me lähdemme, sinä jäät yksin tänne, hän murahtaa.-Koska sinulla ei ole lahjoja lohikäärmeiden kanssa, hän vastaa vielä kysymättomään kysymykseeni. Haukon henkeä, he jättävät minut tänne? Koska en osaa toimia lohikäärmeiden kanssa, olen heille siis turha. Tiesin, että he suunnittelivat jotain, mutten ikimaailmassa voinut kuvitella tätä! Katson vain sivusta, kun vanhempani nousevat lohikäärmeidensä selkiin ja syöksyvät taivaalle. Kyyneleet virtaavat poskillani valtoimenaan, enkä saa kunnolla henkeä. Olen paniikissa, en osaa laittaa ruokaa, en metsästää, ainut asia, jossa olen hyvä, on ratsastus, eikä siitä ole apua ruoan hankinnassa.
Minulle jää vain kaksi vaihtoehtoa, joko minä alan kerjäläiseksi, joka on valtava häpeä Pearlin suvulle, tai sitten joudun matkaamaan viisi päivää etelään, päästäkseni lohikäärme kouluun. Eikä kumpikaan kuulosta hyvälle.
En pärjää ollenkaan lohikäärmeiden kanssa, ne pelottavat minua ja minä ärsytän niitä. Niin isänikin sanoi, kun ensikertaa näin lohikäärmeen ja epäonnistuin jo ennen kuin otin askelta sitä kohti. Olin menettää silloin käteni.
Siltikin, aion matkata viisi päivää etelään, kohti Dragon Castlen linnaa, jossa koulutetaan kaikista parhaimmat lohikäärme ratsastajat, jos siis selviät hengissä siellä. Lohikäärmekouluja on monia, mutta Dragon Castlea pidetään parhaana, osittain siksi, että siellä on kokenut ja hurja kouluttaja, joka ei pelkää oppilaittensa menetystä, sillä hänen opetus periaatteensa on: Vain vahvat selviävät, heikoille ei ole tilaa maailmassa.
Juoksen sisälle kotiini. Minun pitää pakata. Kerään olkalaukkuun tulenteko välineet, viitan, vaatteita ja ruokaa. Lisäksi etsin oman sukutunnukseni. Se on hopeinen kaulaketju, josta roikkuu valkea helmi, johon on maalattu sini-musta lohikäärme.
Jotkut tarut kertovat lohikäärmeen olevan Jääkuolo, jota kukaan ei pysty kouluttamaan. Toiset taas kertovat sen olevan Helmilisko, joka on tyypillinen Pearlen suvun lohikäärme. Jääkuololla ja Helmiliskolla on vain pari eroa, Jääkuolo on paljon isompi, kuin pieni Helmilisko ja Helmiliskolla on sinisiä laikkuja mustissa suomuissaan, toisin kuin Jääkuololla on tiikerimäisiä raitoja siivissään.
Laitan korun kaulaani ja lähden ulos. Hölkkään pieneen talliin ja silittelen kiiltävän harmaata clydesdalenhevostani. Se hörähtää ja katsoo minua kysyvästi.
-Noniin, Crown, meillä on pitkä matka edessä! mutisen hevoselle, kun pujotan nahkasuitset sen päähän. Satulaa en omista, mutta olen kokeillut sellaista. Ne ovat kauhean painavia, mutta niillä on mukavampi ratsastaa, paitsi laukkaaminen on paljon rennompaa ilman. Nousen kevyesti Crownin selkään ja ohjaan sen pois pihaltamme. Lähden ravaamaan kylämme tasaista tietä pitkin. Kerään katseita, sillä aika harvoin kukaan kylästämme ratsastaa kylän läpi, selvästi aikeenaan lähteä. Sukutunnus kaulassani kertoo vieläpä matkani kohteen, olen matkalla lohikäärmekouluun. Pääsen kylän laidalle ja nostan kevyen laukan hiekkatiellä. Olen ratsastanut tätä tietä pitkin niin monesti, mutta aina olen kääntynyt takaisin, mutta enään ei ole paluuta.
Tarkkailen ympäristöäni uteliaana. En ole ennen ratsastanut näin pitkällä. Olen oikeastaan aika innoissani matkasta. On hienoa nähdä uusia paikkoja! Silti, olivat maiset kuinka hienoja hyvänsä, tulevaisuus pelottaa. Entä jos kohtaan lohikäärmeen, ennenkuin pääsen koulutukseen? Kaikki kohtaamani lohikäärmeet ovat yrittäneet syödä minut. Tai sitten minua ei hyväksytykään koulutukseen, he lähettäisivät minut takaisin kotiin ja jäisin yksin loppu elämäkseni! Huokaus.
-Selvä, älä yliajattele Cata, mutisen itsekseni. Nyt minun vain pitäisi selvitä matkasta lohikäärmekoululle, mieluiten elossa...
Crown seisahtuu, eikä ota enää askeltakaan, vaikka kuinka kehotan. Nostan katseeni eteenpäin ja henkäisen. Vähän matkan päässä meistä seisoo lohikäärme varustautunein ratsastajineen. Crown alkaa stepata hermostuneesti paikoillaan. Lohikäärme on selvästi valmis hyökkäämään ja ratsastajasta näen vain vihreät silmät panssarin alta, joka kielii henkilön olevan lohikäärme ratsastaja. Miksi minä olisin uhka heille?
-Mihinkäs neiti on matkalla? selvästi mies ratsastaja kysyy töykeästi.
-Dragon Castlen linnaan, lohikäärme oppiin, sanon ylväästi. Mies katsoo minua jonkin aikaa kunnes toteaa:
-Anteeksi neiti, minun erehdykseni, mies sanoo ja antaa lohikäärmeeleen merkin rentoutua. Lohikäärme muuttuu hetkessä rauhalliseksi ja paljon ystävällisemmän näköiseksi.
-Pearlin suvusta? Sinulla onkin sitten hyvät mahdollisuudet päästä sinne, mies toteaa huomattuaan sukutunnukseni.
-Aivan ja saanen huomauttaa, että matkaan menee kaksi päivää ratsastaen, joten päästäisitkö meidät menemään? kysyn jo hieman turhautuneena.
-Anteeksi neiti, mutta minä voin kyllä tarjota kyydin! mies sanoo ja olen melko varma, että panssarinsa alla hän virnuilee. Mietin vaihtoehtoa hetken.
-Kiitos, mutta ei kiitos, sanon kohteliaasti ja annan Crownille ohjeet kiertää lohikäärme. Se lähtee vastahakoisesti liikkeelle ja kiertää lohikäärmeen kaukaa.
Aurinko alkaa laskea ja varjot venyvät. Kohta pitäisi pysähtyä ja pystyttää leiri yöksi. Väsymys painaa niin minua kuin hevostanikin, joten pysäytän Crownin ja laskeudun maahan. Jalkani meinaavat pettää ja joudun ottamaan tukea ratsustani. Se hörähtää kysyvästi ja luon sille pienen hymyn. Otan pari haparoivaa askelta ja alan purkaa olkalaukustani tulenteko tarvikkeita ja viitan.
Sain vihdoin tulen sytytettyä. Aloin jo turhautua ja jättää sen tekemättä, mutta tarvitsen lämpöä kylmää yötä varten. Kerään puiden alta joitain oksia ja pystytän niistä jonkinlaisen kehikon. Levitän varovaisesti viittani sen päälle ja konttaan sisälle. Otan laukustani vielä ison paksun paidan ja vedän sen päälleni. Pian olenkin jo syvässä unessa.
Heissulivei te kaikki jotka eksyitte tämän tarinan pariin!
Elikkäs päädyin julkasemaan tätä tarinaa, vaikka tiedän ettei mun kirjotustahti ja inspiraatio riitä kolmen tarinan aktiiviseen kirjottamiseen...
Tätä on kuitenkin valmiina vielä viisi lukua, joten julkasen tätä varmaa aina sillon, kun oon jumissa muiden tarinoideni kanssa.
Hyviä lukuhetkiä kaikille!
