Onnekseni yö ehtii pimentyä, kun olen lentänyt pari tuntia ja uskaltaudun pilviverhon alapuolelle tarkkailemaan ympäristöäni. Villien metsää ei vielä näy, mutta tunnistan ohittamastamme pikkukylästä, että olen menossa oikeaan suuntaan.
Kyyneleet ovat kuivuneet poskilleni ja tuuli puskee läpi jokaisesta panssarin raosta. Coldra liitää väsyneenä yötaivaalla kohti Haileyn tukikohtaa. En tiedä paljonko kello on tai kauanko minun pitää vielä lentää, mutta toivon että Fynn, Mark ja Tristin ovat jo matkalla kohti tukikohtaa. Reyesin kannalta en uskalla esittää toiveita, mutta tiedän ettei hänen kuolemansa olisi turha.
Hiljattain Coldran siipien iskut harvenevat harvenemistaan ja livumme lähemmäs maanpintaa. Minä nuokun sarvien takana kuoleman väsyneenä, enkä pysty keskittymään ohikiitäviin maamerkkeihin. Lopulta lohikäärmeen vatsa alkaa viistää puiden latvoja. Hätkähdän rytinästä, joka siitä syntyy ja koitan ohjata Coldraa korkeammalle, mutta saan vastaukseksi vain väsyneen ärähdyksen. Vihellän matalan soinnun ja lohikäärme lähes pudottautuu puiden sekaan.
-Tämä ei näytä villien metsältä, joten luulen, että olemme täällä turvassa hetken, mumisen lohnarille pinnistellessäni pysyäkseni hereillä. Coldra lysähtää makaamaan vatsalleen maahan syvään huokaisten. Hivuttaudun varovaisesti sen suurien siipien väliin etsin mukavan asennon. Minun täytyy saada unta, jotta pysyn jatkossa valppaana, mietin itsekseni juuri ennen kuin nukahdan Coldran lämpimälle selälle.
Herään epämukavaan tunteeseen, kun Coldran siivet nousevat ja laskevat tasaiseen tahtiin. Tunnen valuvan hieman taaemmas kohti lohikäärmeen pyrstöä ja hypähdän istumaan. Coldra nousee parhaillaan metsän yläpuolelle kohti pilvetöntä taivasta. Lohnarin lihaksissa on uutta voimaa, eikä eilisyön väsymyksestä ole enää tietoakaan. Paitsi minun mielessäni, joka on edelleen tokkurainen.
-Toivottavasti sinä osaat reitin, koska minä en välttämättä pysty viemään meitä perille asti. mutisen ja hivuttaudun lohikäärmeen kaulaa pitkin sen sarvien taakse. Satula tuntuu mukavalta ja tasaiselta yön epämukavan leposijan jälkeen. Katselen ympärillemme, enkä onnekseni näe muita lohikäärmeitä tai kyliä.
-Ovatkohan pojat jo päässeet perille? kuiskaan tajuttuani, että Reyes lupasi heidän olevan tukikohdalla keskiyöllä. No nyt uusi päivä on jo valjennut, ja minä en tiedä missä edes itse olen. Coldra päästää kurluttavan, rauhallisen äänen. Taputan lohikäärmeen mustia suomuja kiitollisena. Me kyllä selviämme tukikohtaan ja löydämme ystävämme.
-Katso! Villien metsä! Sinä teit sen Coldra, toit meidät turvaan, hihkaisen innoissani tunnistaessani tumman, synkän metsän, jonka alapuolella maan uumenissa sijaitsee vallankumouksen päämaja. Vilkaisen oikealle puolelleni, jossa siintävät kaukana horisontissa Pearlin kylä vuoren rinteessä. Lapsuuden kotini, jonne en uskonut enää koskaan palaavani ennen tanssiaisia. Nyt sisälläni kukkii pienen pieni toivo, että ehkä jonain päivänä, kun kuningas on voitettu ja Jorvisunilla on uusi, parempi hallitsija, niin ehkä silloin voin palata ylpeänä kotiin ja todeta, että olen aito Pearl.
Ensimmäinen koskaan, joka koulutti jääkuolon.
Coldra alkaa laskeutua alemmas taivaalta kohti metsää. Se kaartelee hetken aavemaisten puiden yläpuolella etsien aukkoa, josta syöksyä maanalaiseen talliin.
Haravoin katseellani puiden väleistä erottuvaa maata, kun lopulta näen huolellisesti naamioidun aukon. Vihellän nopean, matalan vihellyksen ja ohjaan lohikäärmeeni kohti aukkoa. Kohta syöksymme suoraan kohti maata ja sujahdamme aukosta sisään. Coldra levittää siipensä, kun pääsemme toiselle puolelle. Tallissa olevat ihmiset pysähtyvät katsomaan, kun jääkuolo laskeutuu tömähtäen. Nostan kypärän päästäni ja hyppään alas satulasta.
