Catalina Pearl ja lohikäärmekoulu

19. Vallankumoukselliset

-Anteeksi, mutta missä tallimestari on? kysyn vastaantulevalta mieheltä.

-Hmm, hän on varmaan tuolla päädyssä, mies vastaa nopeasti ja jatkaa matkaansa. Lähden hänen osoittamaansa suuntaan vilkuillen samalla ihmisiä ympärilläni.

-Miltäköhän hän näyttää? mumisen itsekseni saavuttani tallin päätyyn. Katselen ympärilleni.

-Onko neiti hukassa? möreä ääni kysyy kauempaa. Puhujalla on vahva aksentti, jonka luulen olevan peräisin idästä.

-En, etsin vain tallimestaria, vastaan ja käännyn katsomaan puhujaa. Taas uudenlaiset kasvot.

-Se olen minä, kuinka voin auttaa? parrakas mies ilmoittautuu ja harppaa lähemmäs. Hän vastaa melkolailla kuvitelmaani siitä, minkälainen lohikäärmetallin päämies on. Pitkä, jämerä ja äkäisen näköinen, aivan kuin luutnantti Reyes.

-Olen Catalina Pearl, jääkuolon ratsastaja ja haluaisin, no, lentämään.

Mies tarkastelee minua päästä varpaisiin.

-Ei käy, hän murahtaa ja kääntyy lähteäkseen.

-Mitä? Miksi? älähdän yllättyneenä ja lähden miehen perään.

-Liian heikko, et pärjää ulkona, tallimestari murahtaa. -Putoat kuin pikkulintunen, joka ei osaa lentää.

-Minä osaan lentää lohnarillani! puhahdan kiihtyneenä. Mies ei kuitenkaan enää vaivaudu vastaamaan. Hän hätistelee minut pois ja jatkaa töitään.

-Ja muka varma valinta, tuhahdan muistellen aiempaa keskusteluani Laylan kanssa. -Minun pitää etsiä Hailey.

Niinpä päädyn harhailemaan keskustaan ihmisten keskelle. Yritän pyytää apua, mutta kaikilla tuntuu olevan mahdoton kiire. Kun olen saanut tarpeekseni tönimisestä ja tuupinnasta siirryn hiljeisemmalle käytävälle. En tiedä minne se johtaa, mutta päätän silti lähteä vaeltelemaan käytävään. Vaivun ajatuksiini ja saan viimein avattua mieleni solmuja. Vihdoin minulla on aikaa ajatella tapahtumia.

Soihdut käytävän seinillä alkavat käydä harvemmiksi, välimatkat niiden välillä pidemmiksi. Kylmätväreet juoksevat selälläni, kun pysähdyn katsomaan käytävän viimeistä soihtua ja pimeyden syövereitä sen jälkeen. Kuulen karmivaa ääntä jostain kaukaa käytävän päästä, ääni kimmoilee seinistä ja joudun nielaisemaan kahdesti, etten oksentaisi pelkästä kauhusta.

-Ehkä minun pitäisi mennä takaisin, mumisen itselleni ja käännyn ympäri. Hätkähdän, kun huomaan, etten olekaan enää yksin käytävässä. Takanani jonkinmatkan päässä soihdun valossa näkyy tumma hahmo. Ensisilmäyksellä katson sen olevan jokin otus, mutta sitten tajuan sen olevan kyyryssä oleva ihminen. Hän nousee pystyyn ja astuu kaummas soihdusta. Minä otan askeleen taaksepäin, mutta kohotan sitten hieman leukaani ja lähden marssimaan eteenpäin. Tällähetkellä haluan vain pois täältä.

-Heei, kuinka menee? kepeä ääni tervehtii ja kuulen askelia. Kohta tunnen jonkun käsivarren laskeutuvan hartioilleni. Ravistelen hartioitani kevyesti saadakseni käden pois, mutta päädyn lopulta hyppelehtimään kauemmas. Ahdistus tuntuu palana kurkussani.

-Oletko mykkä? Mykät on kivoja, niille voi sanoa mitä tahansa ja tietää, ettei se päädy muiden korviin, henkilö takanani naurahtaa ja tule taas lähelleni. Äänestä päättelisin hänen olevan nuorehko poika. Kiihdytän askeliani ja mietin kuinka nopeasti hän saisi minut kiinni, jos lähtisin juoksemaan.

-Sano nyt jotain! Tai elehdi, ihan miten vain. Vai oletko myös kuuro?

-Mene kauemmas! kivahdan hänen taas tuppautuessa viereeni. Tönäisen kevyesti kyynärpäälläni tätä kylkeen.