Nuolisade halkoo ilmaa heti kuninkaan käskyn jälkeen. Coldra karjaisee korvia vihlovasti ja yrittää kiskoa itsensä irti sitä kiinni pitelevistä ketjuista. Ensimmäiset nuolet osuvat lohnariini. Se suojaa itsensä siivillään ja ryntään itsekin sen raidallisten siipien suojaan. Näen osan nuolista tulevan sen siipien ohuesta nahasta läpi.
Kurotun avaamaan Coldran rautaista pantaa, mutta peloissaan sen puraisee vasenta käsivarttani.
-Aah! kiljaisen ja hypähdän kauemmas. Hammasta purren lähestyn taas lohnaria rauhoittaen sitä äänelläni.
-Hei tyttö, mumisen ja hipaisen sen suomuista kuonoa. -Anna minun ottaa se pois.
Coldra muistaa jälleen minut ja antaa varautuneena minun tulla lähemmäs. Kuulen jousimiesten vapauttavan uudet nuolet ilmaan. Naksautan pannan lukon auki ja se kolahtaa maahan. Samassa rytäkässä Coldra avaa siipensä valmiina syöksymään taivaalle. Ehdin juuri ja juuri tarrautua siitä kiinni, kun se nousee jo seitsemän metrin korkeuteen.
Nuolet olivat raapineet Coldran suomuja ja osa oli edelleen kiinni sen siivissä. Kapuan vaivalloisesti lohnarin selkään ja tarraudun siitä kiinni. Silloin kolmas nuolisade nousee ilmaan. Coldra karjuu raivoisana nuolien osuessa sen vatsaan. Ulahdan kivusta, kun yksi nuolista osuu sääreeni.
Coldra takoo ilmaa siivillään ja olemme jo nuolikantaman ulkopuolella. Mark ja Fynn huutavat jotain perääni ja huitovat kohti lohikäärmetalleja. Huomaan tummiin pukeutuneet kuninkaan ratsastajat, jotka hakevat lohnarinsa ja valmistautuvat lentoon.
Vihellän kimeästi Coldralle ja se nousee pilvien yläpuolelle. Sen valmiiksi haavoittuneet siivet ovat nyt vielä huonommassa kunnossa ja viittani, joka toimi siteenä sen toisessa siivessä on ihan rei'illä ja rispaantunut. Tumma lohnarin veri valuu nuolien tekemistä aukoista sen siivissä.
En olisi koskaan voinit kuvitella matkan kuninkaan linnaan voivan mennä näin huonosti. Kuulen karjuntaa takaani, kun ratsastajat ohjaavat lohnareitaan lähemmäs meitä. Vihellän Coldralle uudestaan ja se nousee vielä korkeammalle.
-Tuolla se on! Tulta! kuulen huudon takaamme. Pian kuulen myös lohikäärmeiden lähettävän tulipalloja peräämme. Coldra syöksyy yllättäen alas pilvien alapuolelle. Se lentää hetken eteenpäin, mutta laskeutuu sitten taas alemmas.
-Coldra? mumisen yllättyneenä ja peloissani jääkuololle. -Mitä nyt?
Lohnari jatkaa laskeutumistaan ja kuulen jo kun uudet tulipallot lähetetään matkaan. Katselen hädissäni ympärilleni ja tunnistan tutut vuoret kaukaisuudessa. Vuoret joiden rinteellä kotini sijaitsee. Pudistan ajatuksen kuitenkin mielestäni. Nyt ei ole hyvä hetki miettiä kotia, pitää löytää Coldralle piilo.
Villien metsä alkaa vilistä allamme. Vihellän matalasti Coldralle käskyn laskeutua ja toivon, ettei se taas telo siipiään. Lohnarini pujottelee puiden välistä maahan, mutta iskeytyy sitten kuusta päin ja menettää hallinnan lennostaan. Syöksymme viimeiset metrit maahan vain siipien, suomujen ja ihmisen sekasotkuna. Lennähdän rytäkässä Coldran selästä ja tömähdän kipeästi maahan.
-Auu, vingun pidellen vatsaani. Vilkaisen mekkoni etumusta ja tajuan veren tahraavan kangasta. Kapuan valtavasta kivusta sääressäni, käsivaressani ja vatsassani huolimatta ylös ja kompuroin tummien puiden ohi Coldran luo. Se hengittää pihisten maaten paikoillaan.
-Voi Coldra, kuiskaan ja nielaisen kivun kyyneleeni. Katson sen siipiä, joissa on vielä pari nuolta kiinni ja kaikkia niitä repeämiä ja reikiä, jotka ne aiheuttivat. Kurkistan varovaisesti siiven alta sen vatsaa, joka on naarmuilla.
-Meillä ei mene hyvin, mumisen ja katson mekkoani, joka on mudan ja veren peitossa. -Mitä me teemme?
Coldra ynähtää ja vetää siipensä vasten kehoaan. Siniset raidat ovat melkein huomaamattomia. Oikeastaan musta lohnarini sulautuu melko hyvin synkkään metsään, jonka karut puut ja maa ovat tummia. Samoin tekee liasta tummaksi mennyt mekkoni.
-Kunhan tänne ei tule villejä lohnareita, niin meidän pitäisi olla hetken suojassa, mutisen itselleni repäisen rispaantuneen mekkoni helmasta suikaleen sidon sen tiukasti sääreni ympärille. Seuraavat minuutit käytän verenvuodon tyrehdyttämiseen, mutta ajanmittaa minua alkaa huimata yhä vain enemmän.
-Olisipa minullakin jotain tahmeaa, niin saisin nämä pysymään paremmin, kiroan itsekseni, kun yritän jo neljättä kertaa sitoa pitkää kangas suikaletta coldran siipeen. Mekkoni alkaa olemaan aika lyhyt, mutta sen sijaan Coldra näyttää paketoidulta lahjalta.
Saatuani viimeisen isomman haavan sidottua, lyyhistyn maahan. Maailma pyörii ympärilläni, kun nojaudun vasten lohnariani. Tajuntani katoaa ja näen vain mustaa.
Herään valtavaan kipuun. Haukon henkeäni. Kipu on kaikkialla kehossani.
-Olet siis viimein hereillä, kuulen etäisen äänen. Raotan silmiäni ja näen oksia töröttämässä katosta. Näköni tarkentuessa tajuan niiden kuitenkin olevan juuria. Ja niin kutsuttu katto on multaa.Käännän päätäni nähdäkseni ympäristöni, mutta vihlaiseva kipu niskassani estää sen.
-Rauhassa nyt! Olet ihan turvassa, kuulen sen saman äänen nyt vain selkeänpänä. Tunnen kylmän ja kostean liinan laskeutuvan otsalleni.
-Missä minä olen? kysyn raakkuvalla äänelläni.
-Piilopaikassa, joka sijaitsee villien metsän alla.
Metsän alla? Tarkoittaako hän, että asuu jossain luolassa? Kuinka syvällä? Hengitykseni tiheytyy ollessani epävarma olinpaikastani.
-Rauhassa lohikäärmeratsastaja! ääni sanoo minulle. -Hengitä, olet turvassa ja pääset heti pois, kunhan vain kipusi laantuvat. Menetit paljon verta siinä rytäkässä.
Mieleeni muistuu tilanne ennenkuin menetin tajuntani. Kuningas, nuolisade, laskeutuminen ja Coldra.
-Coldra, se tarvitsee minua, mumisen ja yritän päästä ylös, mutta vahvat kädet painavat minut takaisin alas.
-Lohnarisi on turvassa. Ruokimme sen ja hoidimme haavat, lohnarillasi ei ole mitään hätää.
Rentoudun hitaasti ja vilkaisen vielä nopeasti äänelle kuuluvia kasvoja, ennenkuin vaivun uneen.
Herään seuraavan kerran karjaisuun. Voisin tunnistaa äänen monien muiden joukosta vaivatta.
-Coldra, kuiskaan käheällä äänelläni. -Minun pitää nähdä se.
Kuulen rahisevien askelien lähestyvän ja sitten ääni loppuu viereeni.
-Et voi mennä vielä, tarvitset paljon lepoa ennen kuin voit nousta edes istumaan, tällä kertaa vieras ääni huokaa ja vaihtaa kankaan otsallani viileämpään. Avaan silmäni ja näen parrakkaan miehen.
-Kuka sinä olet? kysyn varautuneena. Olen ihan varma, että edellinen henkilö oli vanha nainen.
-Minua kutsutaan Kotkaksi, mies hymähtää ja poistuu huoneesta. Katson hänen peräänsä ja alan sitten katsella tilaa ympärilläni. Niskaan ei nimittäin enää satu läheskään niin paljoa kuin viimeksi.
Huone on kaivettu maan alle ja se on muodoltaan pyöreähkö. Oven vieressä on puinen istuin ja sen vieressä pieni pöytä. Niiden ja sängyn, jonka päällä nukun, lisäksi tilassa ei ole kun korkea kaappi.
Käännän katseeni takaisin kattoon ja puristan silmäni kiinni. Mitenköhän Fynn ja Mark voivat? Mitä heille tapahtui pakoni jälkeen?
