Pojat ei pussaa poikia

3.

Ethan

Jäimme Joelin kanssa katsomaan Leon ja Oliverin perään. Jotakin siinä Oliverissa oli. Hänen siniset silmänsä, vaaleanruskeat hiuksensa ja hänen vartalonsa. Purin huultani ajatellessani häntä.

"Mikä sulla on?" Joel naurahti ja löi olkapäätäni hellästi. Löin häntä takaisin, mutta vain vähän kovempaa. Kohta vain tappelimme maassa lyöden tosiamme kokoajan.

"Ethan, lopeta! Miks sää aina tappelet?" Kuulin Janeten vinkuvan. Nousin heti Joelin päältä pois maasta ja menin tyttöystäväni luokse. Janette suuteli huuliani kiihkeästi, kun itse taas en niin innokkaasti.

"Menkää muualle nuoleskelee!" Joel naurahti sytyttäessään tupakkaa. Pyöräytin vain silmiäni ennenkuin pummin itsellenikin Joelilta tupakan. Janette vain seisoi vieressäni, kun poltimme Joelin kanssa.

"Se Leo ja Oliver tuli mua vastaa äske. Molemmat iha hirveen näkösii, ku aina." Janette nauroi. Jotenkin tuo sai minut suuttumaan. Kuitenkin pidin vihan sisälläni, koska en halunnut kenenkään tietävän minun ihan pikkuriikkisestä kiinnostuksesta Oliveriin. Enhän minä siitä hiljaisesta pojasta voi tykätä?

"Mulle tuli jotenki huono olo. Sopiiko jos mä lähen?" Sanoin. Jotenkin minulle tuli halu päästä kotiin. En halunnut nähdä Janeten tai Joelin naamoja tällähetkellä.

"No kai sä voit." Janette sanoi hieman pettyneenä. "Kai sä silti tiiät, että mulla on ihan hiton vaikeeta päästä näkee sua aina!" Tyttö raivosi. Katsoin vain häntä hiljaa hetken. Kuitenkin annoin tupakkani hänen käteensä ja suukon hänen otsalleen. Huikkasin vielä heipan ja lähdin.

Matkalla kotiin mietiskelin vain asioita. Jotenkin Janette ei tuntunut kiinnostavan samallalailla, kuin vaikka vuosi sitten. Olemmehan oleet yhdessä jo puolitoista vuotta. Jotenkin olen nyt ollut etäinen hänestä. Pystyn huomaamaan, että ei meidän välillämme enää ole kovin mitään. Ehkä tämä oli vain pientä ihastusta?

Kotona ei taaskaan ollut ketään. Vanhempani varmaan taas jossain illallisella. Vitut heistä, eivät he koskaan minusts ole välittäneet. Huoneeni oli täysi sekasorto. Lattia oli täynnä vaatteita ja muita tavaroita. Jäin tuijottamaan pöydällä kehyksessä olevaa Janeten kuvaa. Sillonkuin tuon otin, olin vielä onnellinen hänen kanssaan. Ja nyt? En itsekkään tiedä mitä on tapahtumassa.

Otin kuvan pois pöydältä ja sulloin sen laatikkoon. Janeten näkeminen on jo vaikeaa, monesti olen joutunut yöllä hiippailemaan heille. Enkä koskaan voinut olla puoltatuntia enempää. Välillä tuntui ettei Janeten vanhemmat edes tietäneet minusta, ken tietää.

Loikoilin vain sängylläni puhelimella, kun kuulin ulko-oven käyvän. Eteisestä kuului äitin ja isän puhetta. Molemmat vaikuttvat olevan selvinpäin ja iloisiakin he taisivat olla.

"Hei Ethan!" Äiti suukotti otsaani. "Tuossa on sulle ruokaa. Me tuotiin, koska arveltiin sun olevan nälkänen." Äiti sanoi. Kiitin heitä ruuasta ja aloin syömään. Tämmöistä elämäni on jos vanhemmillani on kaikki hyvin, mutta jos ei ole, niin kaikki on perseellään.

Syödessäni selasin puhelintani. Janetelta tuli koko ajan viestiä jos hän voisi tulla kylään, mutta kerroin haluavani "levätä" rauhassa. Janette onneksi hyväksyi sen.

Äiti ja isä olivat jo töiden parissa työhuoneessaan, kun sain syötyä. Meinasin matkalla huoneeseeni törmätä seinään, kun olin puhelimella. Onneksi en kuitenaan. Lösähdin taas sängylleni ja jatkoin puhelimella oloa. Taisin myös nukahtaa siihen myöhemmin.

Tein vielä uuen osan tähän, koska halusin laittaa jotai vielä :) en taas tiiä mitä mun kirjotustaidoille on tapahtunu. Ei vaa kirjottaminen onnistu, mutta yritän saada nää mahollisimman hyviksi aina.

Vielä iso kiitos kaikille ketkä lukee tätä. Oon yllättyny miten te tykkäätte tästä jo nyt. Toivon myös, että tuutte tulevaisuudessaki tykkää❣️

Vielä semmonen juttu, että: haluun antaa teille mahollisuuden vaikuttaa tarinaan. Haluutteko niiku juttujen etenevän nopeesti vai hitaasti? Nyt kannattaa sanoo ku voi!

Kiitos kun luit ja toivottavasti tykkäsit💕