Pojat ei pussaa poikia

46.

Oliver

"Moi!" Huusin, kun astuin sisälle. Kuulin äidin vaimean tervehdyksen hänen makuuhuoneestaan ja kohta askelia.

"Missä Ethan?" Hän ilmestyi kummastuneena eteeni. Kerroin, että hän oli kaverinsa luona ja menin huoneeseeni, äiti perässä kipittäen. "Et sitten menny mukaan?" Heitin reppuni lattialle ja käännyin katsomaan äitiin, kuka vain nojaili oven karmiin.

"En mä nyt joka paikkaa sitä seuraa. On silläki oma elämänsä." Tiuskaisin. Äiti onneksi lähti ovelta ja jäin yksin. Avasin puhelimeni samalla, kun menin sänkyyn makoilemaan. Katsoin Snapchatin karttasysteemistä, milloin Ethan oli viimeksi ollut paikalla ja missä hän on. Onneksi hänen bitmojinsa kohdalla luki "paikalla juuri nyt". En kuitenkaan halunnut häiritä häntä, joten vastasin vain typerällä kuvalla hänen hetki sitten lähettämäänsä snäppiin.

Sammutinsitten puhelimeni ja nakkasin sen sängylle jalkojeni juureen. Ihme meritähtiasennossa tuijotin vain kattoa alkaen ajatella kaikkea. Ensin ajatukset olivat positiivisia, mutta Leon ilmestyessä mieleeni kaikki ajatukset muuttuivat ahdistaviksi. Miten jollakin tai joillain ihmisillä voi olla niin suuri vaikutus minuun.

"Oliver!" Iida yhtäkkiä ilmestyi huoneeseeni ja pomppasi viereeni sängylle. Säikähdin tätä hieman, mutta kasvoni vääntyivät väkisin hymyyn pikkusiskoni nähtyäni. "Äiti sano, että  Ethan on jossai ja nii on myös Elias, joten aattelin jos vietettäis aikaa kahestaan pitkästä aikaa." Suostuin ehdotukseen heti. Ikävöin sitä millaista meillä oli ennenkuinkumpikaan meistä alkoi seurustella.

"Haluutko sä mennä jonnekki vai mitä tehään?" Kysyin Iidalta. Hän mietti hetken ja sasnoi sitten haluavansa käydä kokeilemassa jonkun uuden kahvilan. Idea oli itsenikin mielestä hyvä, joten pomppasin vain sängystä ja sanoin Iidalle, että lähdemme nyt.

Menimme bussilla,sillä äiti ei päässyt juuri nyt viemään. Istuimme ihan perällä ja naureskelimme niille samoille huonoille vitseille, mille aina. Iidan kanssa ajan viettäminen on aina mukavaa. Tulemme yllättävän hyvin toimeen toistemme kanssa, emmekä enää edes riitele niin paljoa.

"Miten sulla ja Ethanilla menee nykyään?" Pikkusisko kysyi, kun olimme jo kävelemässä pois bussipysäkiltä kohti kahvilaa. Mietin asiaa hetken, miten meillä oikeasti poikaystäväni kanssa menee nykyään.

"Aika hyvin. Se on auttanu tosi paljon kaiken tän paskan jälkee. Musta vaan tuntuu, että äiti haluis sen ulos meiltä." Vastasin totuudenmukaisesti. Koska totta se oli, ei äiti näytä haluavan elättää enää yhtäkään ylimääräistä.

"Miksei se muka haluais? Musta tuntuu, että se on alkanu lämpee jo sille."

"joo onhan se, mutta kuvittele yksinhuoltajaäiti. Sillä on jo ongelmia saada elätettyä meidät ja siihen vielä yks ylimääränen päälle." Sanoin turhautuneena. "Tää kuulostaajo niin hirveeltä, mutta totta se on. Ja siks oon alkanu kattoo meille jo kämppää ja ettii itelle ainaki töitä, että saatais muutettuu pois." Iida näytti ymmärtävän, mitä tarkoitin ja nyökytteli vain päätään. "Mutta on aika mahdollista, että se saatetaan huostaanottaa.."

"e- ei,  ei ne voi!" Iida parahti kiinnittäen ohimenevien huomion meihin.

"Kyllä ne voi. Sen vanhemmat ei välitä siitä ja mä oon enää ainut, mitä sillä on. Oon kerran jopa nähny, ku sen isä hakkaa sen. Kuvittele millasta on kattoo vierestä, kun joku sulle tärkee ihminen hakataa nii helvetin paskaan kuntoon! Ei kukaan kestä semmosta!" Tunsin kyynelien jo polttavan silmissäni. Iida ohjasi meidät istumaan juuri täydellisellä paikalla olleille penkeille.

"Ihan rauhassa. Kaikki on nyt hyvin.. ootko ees sanonu äitille, että tommosta on tapahtunu?"

"Se hoitaa jo näitä mun sotkuja ja se on väsyny. Olisin kyl menny johonki sanoo, mutta ei Ethan anna. Se sanoo vaa, että kaikki selviää kyllä, mutta ei todellakaa selvii. En haluis, että sen pitää kärsii sen omien vanhempiensa takia." Annoin kyynelten pudota poskilleni, kun Iida tarkasti kuunteli, mitä minulla oli sanottavani. "Anteeks, ei mun pitäs sua vaivaa tälleen." Naurahdin ja yritin päästä Iidan otteesta irti.

"Sä et todellakaan vaivaa mua mitenkään ja oon enemmänku ilonen ja valmis auttaa sua.. tai no Ethania tai miten sen nyt ottaa. Teitä molempia." Nyt pieni oikea hymy muodostui itkuisille kasvoilleni. "Mennään nyt vaan sinne kahvilaan ja jutellaan siellä lisää, okei?" Nyökkäsin päätäni ja Iida nousi ylös penkiltä ojentaen kättään. Tartuin siihen ja lähdimme yhdessä käsikädessä vihdoin sinne kahvilaan.

Vähän lyhyempi osa tällä kertaa, mutta pitkästä aikaa tännekki uus luku 😁

Toivottavasti tykkäsitte❣️