Difficult Love [ziall fanfic in finnish]

Luku 30

Niall

En ole varma, miten se tapahtui, mutta Liam jäi toiseksikin yöksi. Onneksi jäi, en halua olla yksin juuri nyt. En tiedä, mitä tekisin ilman häntä; hän taitaa olla ainut, kuka tietää minusta ja Zaynista, joten on ainut, kenelle voin puhua. Ihan kuin minulla edes olisi muita ystäviä kuin hän ja Louis. En tiedä enää, mitä Zayn on minulle. Mutta olen aika varma, että hän ei tule jäämään ystäväkseni tämän kaiken jälkeen, ihan sama mitä vielä tapahtuu.

Herätessäni ulkona on vielä pimeää. Haparoiden etsin puhelimeni yöpöydältä ja siristän silmiäni, kun sen kirkas näyttö häikäisee silmiäni. Kello on vasta puoli kuusi. Herään aina todella aikaisin, kun olen mennyt nukkumaan masentuneena. Se on ärsyttävää, koska surullisena mieluummin nukkuisin kuin olisin hereillä ajatellen asioita. Juuri nyt minulla on kyllä paljon ajateltavaa - mitä tekisin Zaynin kanssa. Tai onhan se aika selvää, mitä pitäisi tehdä. Mutta miten pystyisin siihen? En todellakaan tiedä.

Nousen istumaan ja vilkaisen vieressä makaavaa Liamia. Hän nukkuu selällään, pää kääntyneenä minun suuntaani. Hänen ylävartalollaan ei ole peittoa, ja katulampun valo osuu hänen vatsaansa. Huomaamattani ajattelen, miten hyvältä hän näyttää. Seksikkäältä mutta silti todella söpöltä. Puraisen alahuultani ja katselen hänen tatuointejaan.

"Niall...?"

Hätkähdän kuullessani Liamin unisen äänen. Räpyttelen silmiäni ja nostan katseeni. Liamin nappisilmät ovat raollaan, ja hän haukottelee.

"Katseletko sä ku mä nukun?" hän kysyy hiljaa, naurahtaen. Haron nolostuneena hiuksiani ja käännän katseeni pois.

"En. Mä vaan heräsin äsken ja öö... katoin että... ootko sä hereillä", mutisen yrittäen keksiä uskottavan kuuloista tekosyytä. Epäonnistuen tietysti.

Liam hihittää ja nousee istumaan vierelleni. Hän venyttelee, enkä voi olla vilkaisematta tämän lihaksikkaita käsiä. Olen varsin tietoinen siitä, että omat käteni ovat ohuet ja ruipelomaiset ja näyttävät 10-vuotiaan käsiltä. Varsinkin, kun vertaa niitä Liamin hauiksiin. Onneksi huoneessa on niin hämärää, että on vaikea nähdä mitään kunnolla. Ja Liam on muutenkin niin hyvä jätkä, että hän ei varmasti edes ajattelisi jotain noin pinnallista.

"Miten sä voit?" Liam kysyy käheällä, hiljaisella äänellä. Hieron silmiäni ja välttelen toisen katsetta. Minua toisaalta nolottaa, miten olen käyttäytynyt hänen seurassaan pari päivää. Olen ollut niin avoin, niin haavoittuvainen. Eihän se sinällään nyt ole noloa, mutta koska häpeän itseäni niin paljon, en osaa ajatella sitä muullakaan tavalla. Liamin lähellä on kuitenkin ollut todella helppoa olla tällaisessa tilassa, ehkä jopa helpompaa kuin Zaynin. Olen ollut häneen nimittäin ihastunut jo kauan aikaa, joten olen ollut entistä itsetietoisempi. Liam on ollut vain kaverini, joten olen osannut olla oma itseni paljon helpommin. Toisaalta, olen jo pelkästään tämän viiden minuutin sisällä kiinnittänyt häneen todella paljon huomiota jossain muussa kuin kaveri-mielessä, ja äskettäin minua nolotti oma epä-lihaksikkuuteni hänen vieressään, mikä ei ole ennen edes käynyt mielessäni. Toivottavasti se ei tarkoita yhtään mitään.

"Ihan hyvin", mutisen. Eihän se ole totta, mutta... no, en edes tiedä, miksi valehtelin. Ihan kuin Liam ei tuntisi minua jo niin hyvin, että huomaisi pelkästä äänestäni, ettei kaikki ole hyvin.

Hän ei kuitenkaan sano mitään, hän ei väitä, että valehtelen. Hän vain vie kätensä selälleni ja silittää sitä, niin kuin hän aina tekee kun haluaa rauhoitella minua. Haluaisin vain painautua tätä vasten ja jäädä siihen. Vaikka en oikeasti ajatellut tehdä niin, huomaan nojautuvani tämän kainaloon ja painaen pääni hänen rintakehäänsä vasten. Toivoisin osittain, että nojaisin Zayniin. En edes muista millon viimeksi sain olla häntä näin lähellä. Minulla on niin kova ikävä häntä, että sydämeeni sattuu. Miten minun pitäisi selvitä ilman häntä? Kyynel valuu silmäkulmastani, ja puren alahuultani estääkseni itseäni itkemästä. Hetken päästä vaivun onneksi takaisin uneen, Liamin läheisyyden rauhoittamana.