Difficult Love [ziall fanfic in finnish]

Luku 10

Niall
Tuijotan peilikuvaani, ja kosketan hellästi otsassani olevaa haavaa. Se on edelleen tosi kipeä, vaikka on jo keskiviikko. Puraisen alahuultani, mutta lopetan heti tuntiessani kirvelyä. Unohdin, että siinäkin on vielä haava.

Haron hiuksiani, ja huokaisen. Zaynin pitäisi tulla meille pian, opettelemaan matikkaa. En kyllä usko että siitä tulee mitään. Ei sen jälkeen, kun annoin hänelle täysin väärän kuvan kaikesta suutelemalla häntä maanantaina. Minun ei olisi pitänyt tehdä sitä, minun olisi vain pitänyt työntää hänet kauemmas ja sanoa että en pidä hänestä. Vaikka se olisikin ollut valhe, tiedänhän minä että pidän Zaynista kovasti. Zaynkin taitaa tietää sen... en vain ymmärrä, miten. Mutta hän on moneen otteeseen sanonut että tietää sen. Ehkä hän vain on osannut tulkita minua niin hyvin, en tiedä.

Säpsähdän ovikellon soidessa. Vilkaisen ovelle, ja näen Zaynin varjon ovessa olevan rakeisen lasin läpi. Vedän syvään henkeä ja astelen ovelle.

Zayn näyttää täydelliseltä, niin kuin aina. Hänen hiuksensa on aseteltu täydelliseen, kuohkeaan muotoon ja hänen sänkensä on juuri ajettu. Malikin silmät loistavat iloisesti, ja hänen huulillaan komeilee kaunis, suloinen hymy. Zayn on pukeutunut harmaaseen, aika tiukkaan paitaan, joiden hihat on vedetty kyynärpäihin. Jalassaan Zaynilla on tiukat, mustat farkut. Seksikästä jos minulta kysytään.

"Moi", Zayn sanoo astuesaan sisälle. Mutisen jotakin moin tapaista ja astelen pois eteisestä, huonettani kohti. Sinne päästyäni istahdan sängylle, ja Zayn istuu viereeni. Tajuan vasta sitten, että minun olisi ehkä pitänyt mennä työpöydän ääreen. Ei sängylle...

Käännyn katsomaan Zaynia, joka katsoo minuun jo valmiiksi. Hänen hymynsä hiipuu nähdessään otsassani ja huulessani olevat haavat. Bradfordilainen nostaa kätensä, ja hipaisee huultani, mikä saa minut värähtämään.

"Mä olen vieläkin pahoillani", Zayn sanoo, siirtäessään katseensa silmiini.

"Ei se ollut sun syytä", mutisen hiljaa ja painan katseeni lattiaan. Zayn syyttää itseään ihan suotta, ei hän ollut porukkansa mukana heidän aloittaessa kiduttamiseni.

"Mutta ilman mua ne ei kiusaisi sua...", Zaynin ääni hiipuu lauseen loppua kohti. Käännän katseeni takaisin häneen.

"Se ei ollut sun syytä, Zayn", sanon hieman kovemmalla äänellä kuin äsken. "Sä se olit kuka mut pelasti."

"Niin, mutta...", Zayn aloittaa, mutta keskeytän hänet painamalla etusormeni hänen huulilleen.

Zayn hiljenee ja hänen huulilleen kohoaa virnistys. Ennen kuin tajuankaan, hän nuolaisee kielensä kärjellä sormeani.

"Zayn, hyi!", kiljaisen tyttömäisesti ja vedän sormeni pois. Zayn alkaa nauraa räkättämään, luultavasti aivan liian korkealle äänelleni. Pyyhin sormeni Zaynin paitaan, ihan vain kostoksi - vaikka se aika surkea kostoyritys olikin.

Zaynin edelleen nauraessa minuakin alkaa hymyilyttämään, mutta ei se itse asia vaan se kuinka söpöltä Zayn näyttää nauraessaan. Ei, Niall, älä ajattele tuollaista! Mutta hän on niin suloinen... ei, ei ole. Onpas. Kinastelenko itseni kanssa?

"Ai niin muuten, mä unohdin ottaa matikan kirjan mukaan", Zayn keskeyttää mietteeni ja vetää kättään hiustensa läpi, edelleen hammashymy huulillaan.

Hengähdän syvään. Niinpä tietysti.

"Mun kirja on koulussa", lausahdan turhautuneena.

"Älä huoli, mä kyllä keksin muutakin tekemistä", Zayn sanoo vihjaileva hymy huulillaan, ja hänen kasvonsa lähenevät kaulaani. Ennen kuin ehdin estää hän on jo alkanut suutelemaan sitä, tekemään uutta jälkeä.