Difficult Love [ziall fanfic in finnish]

Luku 19

Zayn

Puren kieltäni ja katselen ärtyneenä ympärilleni. Koulun piha on tyhjä oppilaista, lukuunottamatta minua. Olen odottanut jo kymmenen minuuttia porukkani saapumista. Tai itse asiassa Liamin, Zacin, Andrewin ja Jamesin. Harry ei ole tehnyt mitään väärin, joten en viitsinyt häiritä hänen opiskeluaan yhtään enempää kuin se on jo... häiriintynyt. Tai jotain.

Mutta muut jäsenet porukassani ovat. Se, mitä Niallille tapahtui on anteeksiantamatonta. En tiedä aionko tehdä sitä. Voisin vain feidata heidät ja alkaa olemaan vain Harryn kanssa, ehkä ottaa vaikka Noelin luokaltani mukaan. En tunne häntä niin hyvin kuin Harryn, mutta tiedän että hän on tosi kiva. Eikä ainakaan hakkaa kännipäissään viattomia enkeleitä syrjäisillä kujilla.

Havahdun ajatuksistani ovien auetessa. Nähdessäni Liamin ja muiden kasvot sisälläni syttyi vihan liekki, mutta yritän hillitä itseni. Jos aion moittia heitä muiden hakkaamisesta, en aio itse hakata heitä.

"Mitä helvettiä?" älähdän heti heidän tullessa kuuloetäisyydelle. Liam kurtistaa kulmiaan.

"Ootteko te oikeesti päästänne sekaisin? Harry kertoi mulle, mitä te olitte tehneet sille... Niallille", tokaisen. Olin melkein sanomassa enkelille, mutta ehdin onneksi estää itseäni sanomasta niin.

"Mitä siitä?" Zac tuhahtaa ja työntää vasemman kätensä mustien pillifarkkujensa taskuihin. Oikealla kädellä hän haroo sinisenmustia, kiharoita hiuksiaan.

"Ette te saa ketään hakata sairaalakuntoon. Ette saisi hakata ketään yhtään", sanon tuijottaen tuimasti Liamin nappisilmiin. Hän ei oikeasti ole mitään hakkaajatyyppiä, en älyä miksi hän nyt teki niin. Viime aikoina hän on kyllä ruvennut tekemään sellaista enemmän. Olemaan enemmän Zacin ja Andrewin kaltaisia. Ennen Liam oli se kiltti.

"Teethän säkin niin", Andrew naurahtaa ja vilkaisee Jamesia, joka asettelee lyhyitä, ruskeita hiuksiaan suu tiukkana viivana.

"En enää. En halua satuttaa ketään enää. Jos jollakin teistä on ongelmia sen kanssa, voitte lähteä tästä koko porukasta", sanon matalalla äänellä, tuijottaen tiiviillä katseella jokaista vuoronperään silmiin. He eivät onneksi sano vastaan, joten kävelen heidän rivinsä lävitse tönäisten puolivahingossa Liamia olkapäähän hartiallani. Juoksen muutaman portaan ylös ja menen sisään.

Astellessani tyhjää käytävää pitkin musta iPhoneni päästää hiljaisen äänen. Kaivan sen esiin taskustani ja katson, kuka minulle lähetti viestin. Niall. Nielaisen kuuluvasti.

"Mikset vastaa mulle? Soita koulun jälkeen, pliis."

Nielaisen uudestaan luettuani viestin. Siihen vastaamatta tungen puhelimen takaisin taskuun ja koputan matikanluokan oveen. Sisälle päästyäni en sano mitään vaan istahdan paikalleni eturiviin - johon opettaja siirsi minut liian puhumisen takia. Olin aiemmin sanonut käyväni vessassa, joten en ollut ongelmissa.

En tosiaan tiedä, mitä minun pitäisi tehdä Niallin kanssa. Vihaan itseäni siitä hyvästä, että hakkasin häntä silloin joskus. Vaikka Niallin oma isä on jo tehnyt sitä aivan liikaa. Ne arvet oli tosi vakavannäköisiä, ja näytti siltä että ne on ollut tosi kipeitä. En voi uskoa, että olen ollut niin tyhmä ja satuttanut Niallia. Sitä haavoittunutta enkeliä.

Siksi käskin porukkaani lopettamaan kaikkien hakkaamisen. Ei sitä voi tietää, mitä heille on saattanut käydä. Toisten satuttaminen ei ole oikein millään tavalla. Jostain syystä tajusin sen vasta nyt. Vihaan itseäni myös sen takia, etten ennen tajunnut sitä.

Vaikka haluaisinkin Niallin niin kovin, en ansaitse häntä. En mitään noin ihanaa. Kaikki Niallissa on niin täydellistä. Hänen naurunsa, hänen hymynsä, hänen silmänsä, hänen tuoksunsa...