Difficult Love [ziall fanfic in finnish]

Luku 9

Zayn
Kävelen kohti koulua taskut tapani mukaan taskuissa. Tai yleensä vain toinen, toisen käteni sormien välissä on yleensä tupakka, mutta juuri nyt ei tee mieli polttaa. Se on outoa, yleensä haluan aina polttaa. Ehkä voisin jopa koettaa lopettaa kokonaan, eihän tupakanpoltto ole hyväksi. Okei, en varmaan onnistu, mutta voisin yrittää.

Näen pian jättikokoisen lukiomme puiden lomasta, joiden oksiin on alkanut ilmestyä jo paljonkin pieniä lehtiä. En yhtään haluaisi mennä kouluun. Viikonloppu oli ollut aika tylsä, mutta olisin silti mieluummin kotona kuin koulussa. Mutta toisaalta näen Niallin, sitä olen jopa odottanut. Tosi outoa, mutta näin se vaan on.

Hänen reaktionsa oli ollut todella söpö perjantaina, kun kerroin hänelle pitäväni tästä. Hän yllättyi täysin ja meni ihan hermostuneeksi, eikä tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Minäkin kyllä olin yllättynyt, eihän se ollut suunnitelmani. Minun piti vain tehdä sitä mitä aloitinkin tekemään - kiusoitella häntä koskettelemalla ja suutelemalla. Mutta en jotenkin vain pystynyt siihen. Niall ei selvästikään halunnut. Perjantai-aamuna vessassa hän ei vastustellut yhtään, mutta toisaalta ehkä hän ei uskaltanut tai vain tajunnut.

Saapuessani koulun pihaan, alan etsimään porukkaani katseellani. Uskoakseni he olivat koulun takana, missä aina poltamme tupakkaa ja lintsaamme. Menen siis sinne, ja sieltä heidät löydänkin.

Mutta kamalaa on, että löydän myös Niallin.

En kyllä näe hänestä paljoa, poika on käpertynyt seinän viereen pieneksi palloksi. Porukkani on mennyt puolikaareen hänen eteensä, ja aina välillä joku potkaisee Niallia johonkin. Kaikki heistä naureskelevat ja pilkkaavat häntä. Pientä enkeliäni.

Sydämeeni vihlaisee surusta, mutta samaan aikaan siinä roihahtaa vihan liekki. KUKAAN ei koske Nialliin. Kukaan muu paitsi minä.

"Hei!" huudahdan ja annan vihan näkyä kasvoillani. Kaikki kääntyvät katsomaan minua, Niall mukaan lukien. Hän kuitenkin katsoo vaan hetken, ennen kun painaa päänsä taas polviinsa, jotka pikkuinen on vetänyt rintakehäänsä vasten. Voi raukkaa.

"Me löydettiin tää pikku rääpäle hortoilemasta yksin pihalla", Zac naurahtaa ja iskee potkun Niallin sääreen.

Vedän henkeä vihan kiehuessa sisälläni, enkä edes tajua ennen kuin olen jo kävelemässä, lähes juoksemassa Zacia kohti ja heitän hänet seinää vasten. Riuhdon Zacia hänen paitansa kauluksesta.

"Älä koske siihen!" huudan päin kaverini naamaa, ja rauhoitun hieman nähdessäni pelokkaan ilmeen toisen kasvoilla. Päästän irti tästä ja astun kauemmas, kääntyessäni muihin päin. Kaikki ovat niin keskittyneitä tuijottamaan minua ja miettimään, miksi suutuin niin kovin, etteivät huomaa Niallin paetessa pois paikalta. Hyvä.

"Miksi?" Liam uskaltautuu kysymään, ja kohottaa kulmiaan.

"Koska mä sanon niin. Se ei oo sen arvonen", sihisen edelleen vimmoissani, mutta hieman rauhallisempana. Sitten jätän porukkani ihmettelemään, ja lähden etsimään Niallia. Tiedän oikeastaan, missä hän on. Ainakin olen varma.

Avatessani vessan oven en aluksi näe ketään, kunnes huomaan pienen, tärisevän kasan ovelta päin katsottuna kauimmassa nurkassa. Kiirehdin hänen luokseen ja kyyristyn hänen eteensä. Olin edelleen vihainen tullessani tänne, mutta nyt olen vain huolissani. En ehtinyt nähdä, millaista jälkeä jengini teki hänelle.

"Niall", kuiskaan ja silitän pojan sotkuisia hiuksia, jotka ovat nykyään väriltään vaalean ja ruskean sekoitus.

Hetken päästä Niall kohottaa katseensa minuun, ja rinnassani vihlaisee jälleen. Niallin silmät ovat punaiset ja turvonneet itkemisestä, ja kasvot ihan veressä. Hänen nenänsä ja huulensa vuotavat yhä vähän. Niallin otsassa, hiusrajan lähellä on naarmu, joka on luultavasti tullut siitä kun joku jengiläisistäni heitti hänet seinää päin. Idiootit.

Tartun Niallin käteen ja nostan hänet ylös. Autan hänet hanojen luo ja otan paperia, jota kostutan hieman. Pyyhin sitten Niallin kasvoihin levinneet veret, ja painan sen sitten hellästi hänen nenäänsä vasten. Niall ottaa sen omaan käteensä, joten jään vain katsomaan häntä.

"Mä oon niin pahoillani, Niall", sanon lähes kuiskaten. Niall ei katso minua enää. Tiedän, että tämä on minun syytäni. Porukkani ei kiusaisi häntä ilman minua. En usko, että he enää koskevat Nialliin, mutta en voi olla varma. En todellakaan kestä katsoa, kuinka rikki oma enkelini on.

Katson silti, en voi katsoa muualle. Hän on silti niin kaunis, vaikka onkin itkenyt.

Niall heittää paperin pian roskiin, kun hänen nenänsä ei enää vuoda. En voi tehdä muuta kuin astua hänen luokseen ja halata häntä. Niall ei ensiksi halaa takaisin, ja hetken jo luulen että kohta hän työntää minut pois.

Sitten tunnen, kuinka hän kietoo kätensä ympärilleni. Suljen silmäni ja vain nautin hänen läheisyydestään, jota tarvitsen oikeasti enemmän kuin mitään muuta.

Monen minuutin jälkeen Niall vetäytyy vähän kauemmas. Hän kohottaa kirkkaan merensiniset silmänsä kohti omiani, josta heijastuu suru. Puraisen alahuultani.

"Kiitos", Horan mutisee hiljaa ja nielaisee. Jotenkin kuulostaa, että se oli hieman vaikea sanoa. Ei sen tarvitsisi olla. Mutta Niall on ujo.

"Mistä?" minun on pakko kysyä, haluan kuulla Niallin sanovan sen omin sanoin.

"Siitä, että oot noin kiva mulle. Ja että autoit mua", Niall sanoo edelleen hiljaa, ja hänen äänensä meinaa pettää aina välillä. Niall nojautuu seinää vasten ja painaa katseensa.

Astun pari askelta lähemmäs, ja nostan Niallin leukaa hellästi ylös, jotta hän katsoisi minua. Puren jälleen huultani ja mietin, tekisinkö sen vihdoin. Olen kyllä yrittänyt muutaman kerran, mutta Niall on aina kääntynyt pois aivan viime hetkellä.

Lähestyn toisen kasvoja hitaasti, jotta Niallilla olisi aikaa pysäyttää minut. En halua pakottaa häntä mihinkään. Juuri nyt minulla ei ole sellainen olo, että voisin tehdä niin. Joskus - kuten perjantai-aamuna - minulla on sellainen ylimielinen olo. Jolloin kohtelen jokaista tosi huonosti. Jopa Niallia, joskus. Mutta yritän välttää sitä.

Pian astun hieman lähemmäksi, jotta voisin tuoda kasvoni lähes kiinni Niallin omiin. Kenenkään ei pitäisi tulla tänne nyt, tunnit ovat jo alkaneet. Jos tulisi, minun olisi pakko esittää että olen uhkailemassa Niallia. Koska kukaan, kukaan ei saa tietää että oikeasti rakastan häntä. Tai pidän hänestä. En oikein tiedä kumpi kuvaa enemmän tunteitani.

Otsani on jo kiinni Niallin omassa. Näen hänen siniset silmänsä sumeina, mutta ne ovat edelleen kauniit. Sydämeni hakkaa niin kovaa rinnassani, että on vaikea hengittää. Niall ei ole vieläkään kääntynyt pois tai lähtenyt. Hän on ihan tuossa.

Pian en voi enää pidätellä itseäni. Painan huuleni hellästi Niallin vastaaville, ja tunnen sisälläni räjähtävän mielihyvästä. Tämä tuntuu ihan erilaiselta kuin tyttöjen suuteleminen. Koska se on Niall.

Niall vastaa lopulta suudelmaan, aivan vähän, tuskin edes huomaan sitä. Vetäydyn noin minuutin jälkeen kauemmas, ja en edes voi estää hymyä huulillani. Niall painaa päänsä, ja tiedän että hänen poskensa ovat tomaatinpunaiset.

"Kai sä pärjäät?" kysyn hiljaa.

Niall nyökkää. "Pärjään", kuulen hänen sanovan. Sitten astun kauemmas, ja kävelen ovelle. Käännyn vielä katsomaan Niallia, joka ei vieläkään kehtaa katsoa minua. Hymyilen onnellisesti ja astun ulos.