We just kind of did it || Larry Stylinson

Luku 17

Hello guys it's a new monday. Yllätyksekseni sain kuin sainkin tehtyä teille uuden luvun tälle päivälle, mutta voin jo sanoa ettei seuraavalla viikolla tuu uutta lukua. Nauttikaa luvusta ja laittakaa palautetta tulemaan <3

Viikonloppu vilahtaa silmieni ohitseni nopeammin kuin omena putoaa puusto ja olen jälleen palannut töihin.

Tiistai aamu alkaa minulla hitaammin kuin normaalisti. Minun on erityisen vaikea keskittyä mihinkään taikka saada silmiä pidettyä auki. Selkäkipuni ovat vain pahentuneet, mikä tekee nukkumisesta vielä vaikeampaa, joten olen valvonut puolet yöstä.

Nick tekee tietokoneellaan töitä pöydän toisella puolella, kun minä taas makaan puoliksi pöydällä olevan paperi kasan päällä silmät ristissä. Tökin tyhjää kahvimukiani kynällä liikutellen sitä oikealle, sitten vasemmalle ja taas oikealle. Tekisin mitä vain toisesta kupillisesta kahvia.

Liikutan silmiäni sen verran ylemmäs, jotta näen kellon. Tajutessani, että on mennyt vain 10 minuuttia siitä, kun viimeksi katsoin kelloa, päästän suuren huokauksen ja nousen istumaan suorempaan tuolilla, kuitenkin vieläkin röhnöttäen pöytää vasten käsieni varassa.

Nick nostaa katseensa minuun, mutta jatkaa silti tietokoneella kirjoittamistaan. Hän kääntää katseensa takaisin näyttöön ja sitten taas takaisin minuun.

Kyynärpääni painavat pöytää, poskieni ollen käsiäni vasten. Tuijotan Nickiä. "Mitä?" Kysyn.

Nick naurahtaa ja vie katseensa takaisin tietokoneensa näytölle. "Taitaa olla vaikea aamu?" Hän kysyy ja jatkaa tietokoneensa naputtelua. 
"Kuinka niin?"

Nick vilkaisee minua ja nostaa hieman toista kulmakarvaansa. "Olet makoillut ja suorastaan laiskotellut siinä ainakin 20 minuutin ajan, mikä ei oikein mene yhteen normaalin energisen sinusi kanssa."

Huokaisen syvään siirtäen katseeni toimiston lattiaan.

Huoneen täyttää syvä hiljaisuus, jonka rikkoo vain tietokoneen naputuksen ääni Nickin tehdessä muistiinpanoja sun muita tietokone hommia.

Huokaisen syvään ja suorastaan pudotan pääni puista työpöytää vasten. Pääni kolahtaessa pöytään vasten kuuluu siitä aika kovakin kolahdus. Ja myös otsaani sattuu nyt. Tämä päivä ei oikein onnistu.

Nick huokaisee ja kuulen hänen sulkevan tietokoneensa kannen. "Noniin Louis kerro, mistä tänään kiikastaa noin pahasti?"

Mietin hetken haluanko edes alkaa valittamaan Nickille yksityiselämäni niin rankoista asioista. Mutta olen kuitenkin käynyt varmasti miehen hermoille nyt jo lähemmäs puolen tunnin ajan, joten hän varmaankin ansaitsee kuulla syyn tälle kaikelle.

Nostan katseeni Nickiin hänen katsoessa minua kysyvästi ja valmiina kuulemaan valitukseni.

Nousen istumaan kunnolla tuolille lopettaen röhnötykseni.

"Raskaus on vain alkanut vaikeuttaa arkielämää hieman enemmän. En saanut nukuttua viime yönä selkäkipujen takia." Kerron.

"Ja sitten on vielä kaikki muukin stressin aihe."

Tunnen, kuinka suorastaan kaikki stressi ottaa vallan kehossani, vaikka vain mietin asiaa. Olkapäitäni alkaa sattua ja päätäni särkeä. Rintakehäänikin painaa pieni ahdistuksen tunne. Vihaan stressiä yli kaiken. Miten se pystyy ottamaan vallan koko kehostani ja muuttamana mielialaani vain murtosekunneissa. Kuinka koko päiväni voi muuttua hyvästä huonoksi vain sen takia ja yöuneni vaihtuen 8 tunnista vain muutamaan tuntiin unettomuuden takia, jota stressi minulle aiheuttaa. Puhumattakaan ruokahalun katoamisesta, mikä ei todellakaan ole hyvä asia varsinkin, kun olen raskaana ja minun pitäisi syödä kahden ihmisen edestä.