We just kind of did it || Larry Stylinson

Luku 38

Hei kaikki! Se ois tänään taas maanantai ja uus luku. Luvut vaan vähenee ja asiat käy jännittävimmiks. Kohta ollaan jo viimeisen kirjan kimpussa, mutta joudun kuitenki valitettavasti infoomaan, ettei seuraavalla viikolla tuu lukua. Tuun viettää tän viikon suurimmaks osaks mun perheen kaa, jota näen pitkästä aikaa, joten haluun nauttia ajasta mun läheisten kanssa, enkä ottaa stressiä tästä kirjasta. Toivottavasti ymmärrätte ja nähdään kahden viikon päästä, pitäkää hyvä vappu❤️

Autettuani Louisin makuuhuoneemme sängyn luokse spurttaan saman tien huoneemme vessaan. Alan kasata sairaalakassia valmiiksi, jota emme olleet vielä saaneet pakatuksi, onhan lapsen laskettuun aikaan vielä yli viikko.

Puhelimeni vessanpöntön vierellä olevalla tasolla piippaa yrittäessäni saada Heleniä kiinni.

Samalla yritän saada kasattua kaikki tarvittavat tavarat vessasta mitä tulemme sairaalaan tarvitsemaan. Nappaan vielä meidän molempien hammasharjat ja hammastahnat, jotka tungen kassiin.

Katsahdan puhelintani, mikä vieläkin piippaa.

"Vastaa jo." Mumisen stressaantuneena.

Otan puhelimen tasolta korvalleni ja lähden takaisin Louisin luokse, nyt mukanani kaikki tärkeät tarvikkeet vessasta.

Louis nojaa sängyn reunaa vasten erittäin kivuliaan näköisenä. Hän yrittää saada itseään hieman kasaan, hänen samalla hengittäen raskaasti sisään ja ulos, yrittäen helpottaa kipujaan.

Otan puhelimen pois korvaltani ja sammutan puhelun, kun tajuan, ettei Helen ole vastaamassa. Heitän puhelimeni ja kassin sängylle, ja menen sitten Louisin luokse. "Sattuuko kuinka paljon, rakas." Kysyn rauhallisella äänellä, tai ainakin yritän, sillä olen todella stressaantunut.

Vaikka olemme jo muutama viikko sitten käyneet Helenin ja Louisin kanssa läpi, miten tulee toimia, kun supistukset alkavat, tuli tilanne silti sen verran yllätyksenä, etten muista puoliakaan Helenin kertomista asioista, vaikka olemme käyneet ne vielä monesti Louisinkin kanssa läpi.

Yritän ottaa Louisin kädestä kiinni, mutta hän vain läpsäisee sen pois.

Hetken hengittelyn jälkeen Louis vastaa: "Todella paljon. Voisitko nyt pitää kiirettä niiden tavaroiden kanssa, jotta voitaisiin lähteä." Hänen äänensävynsä on vihainen.

Enkä yhtään ihmettele, mies kokee todella pahoja kipuja.

Oloni on erittäin typerä, että edes kysyin mieheltä jotain noin typerää, kun minun pitäisi pitää kiirettä pakkaamisen kanssa. Sen enempää tuhlaamatta aikaamme nappaan sängyltä sairaalakassin ja kiiruhdan hakemaan vaatehuoneesta kaikki tarvittavat asiat.

Lasken nopeasti päässäni, kuinka kauan tulemme sairaalassa olemaan. Pakkaan laukkuun vaatteitani laskemani päivien verran. Pakkaan myös Louisille vaatteet lähtöpäivää varten. Yritän pakata mahdollisimman mukavat, jotta hänen olisi hyvä olla niissä.

Louisin kovankuuloinen vinkaus saa minut pitämään vieläkin enemmän kiirettä. Menen takaisin makuuhuoneeseen, jossa nappaan Louisin yöpöydältä hänen puhelimensa, laturin, lompakon ja kirjan, jota hän voi sitten lukea synnytyksen jälkeen.

Kierrän toiselle puolelle sänkyä oman yöpöytäni luokse, josta otan täysin samat tarvikkeet mukaan. Nappaan vielä pöydän laatikosta pelikortit, joista voi olla meille molemmille hyötyä tylsinä hetkinä. Heitän kaikki tavarat kassiin, jo nyt tietäen, etten tule löytämään esimerkiksi lompakkoani sieltä ihan heti. Kassi alkaa täyttyä jo hyvää vauhtia ja olenkin jo melkein valmis, ei puutu enää paljoa.

"Harry pidä kiirettä!" Louis huudahtaa, hänen huudahdustaan seuraten kivun huudahdus.

"Ei enää kauaa rakas, olen ihan juuri valmis." Kerron ja kiiruhdan makuuhuoneen ovelle.