We just kind of did it || Larry Stylinson

Luku 29

Hejsan alla! Ihanaa palata taas loman jälkeen virkeenä ja energiaa täynnä! Inspiraatiota ja halua kirjoittaakin on nyt taas hieman enemmän. Oliko teillä kiva loma? Teillä tulikin tässä nyt muutaman viikon tauko luvuista, joten päätin sitten tulla takasin pitkän luvun kanssa (mikä ei kylläkään ole mitenkään hirveen kiinnostava). Toivottavasti kuitenkin tykkäätte ja me nähdään taas seuraavalla viikolla uuden luvun parissa!

Lähipäivät ovat olleet paljon helpompia ja ihanampia kuin osasin kuvitella. Siitä on kulunut nyt yli viikko, kun Harry oli The Late Late show'ssa Jamesin vieraana. Se oli kyllä yksi stressaavimmista päivistä mitä minä taikka Harry olemme ikinä kokeneet. Haastattelun jälkeiset päivät tuntuivat yhtä pahoilta, olin todella vainoharhainen ja olin aivan varma, että joku koko ajan seurasi minua tai piileskeli jossain asuntomme lähiympäristössä stalkkaamassa minua ja Harryä.

Viime viikon torstaina sain päivän aikana jopa neljä paniikkikohtausta. Ajattelin, etteivät kohtaukset ikinä lähtisi ja, että tällaista elämäni tulisi nyt olemaan. Se oli minulta kuitenkin todella yliheitettyä, en tiedä johtuiko tuntemukseni hormoneista vai mistä. Harry uskotteli minulle, että kaikki nuo pelot olivat vain päässäni ja ettei kukaan oikeasti tarkkaile meitä. Aluksi miehen sanat eivät tuntuneet miltään, ajattelin, että mies vain yrittää auttaa minua. Mutta jo tämän viikon maanantaina huomasin, etten ollut muutamaan päivään edes oikein miettinyt muita ihmisiä ympärilläni ja vainoharhaisuutenikin oli kadonnut.

Enkä tuon päivän jälkeen ole enää kokenut stressiä taikka saanut paniikkikohtauksia. Itseasiassa tajuttuani tuon asian ja huomatessani, että voin henkisesti paremmin ajattelin olevani tarpeeksi vahva ja sukeltaa internetin syövereihin selvittämään mitä minusta ja Harrystä puhutaan. Joten maanantai iltani menikin nettiä selatessa.

Olin aivan varma, että löytäisin monia vihapuheita minusta ja vauvasta. Kuinka vauva ei oikeasti olisi oikea ja, kuinka Harry ansaitsisi jonkun muun kuin minut. Tai eikö se yleensä julkisuudessa niin mene? Selailin niin twitteriä, Trumbleria kuin myös instagramia ja joitakin foorumi palstoja. Kuitenkin yllätyksekseni löysin todella vähän vihapuheita, vain muutaman sellaisen, jossa minua haukuttiin ja sanottiin Harryn ansaitsevan parempaa, mutta niissäkin keskusteluissa oli monia ihmisiä puolustamassa minua.

Yllätyin lukiessani kommentteja ja huomatessani, kuinka paljon Harryn fanit todella puolustavat minua ja, kuinka paljon he minusta pitävät. Se sai oloni paljon, paljon paremmaksi ja tunsin jopa kiitollisuuden tunnetta. Mitä olen kuullut, tällainen ei ole yleistä julkisuuden ihmisten elämässä. Olin kuitenkin todella helpottunut, etten ollut yksi niistä, jotka saavat todella paljon paskaa niskaansa vain sen takia kenen kanssa seurustelee.

Muuttomme Losiin on jo lähestymässä ja Harry soitti jo viikkoja sitten erääseen Los Angelesin rakennusfirmaan, josko hän saisi heiltä työryhmän, joka voisi remontoida Harryn huvilaa. Tämä tietysti onnistui ja nyt miehet ovat tehneet viikkojen ajan kovaa työtä huvilalla. Tänään on perjantai ja olemme juuri ajamassa Harryn kanssa Los Angelesiin katsomaan, miten remontointi on työmiehiltä sujunut. En voi valehdella, etteikö minua muka hieman jännittäisi miesten työnjälki. Toivon todella, että huvilasta on saatu kotoisampi ja, että he olisivat saaneet lapsen huoneen jo valmiiksi. Haluan jo kuollakseni nähdä ovatko he saaneet lastenhuoneesta sellaisen kuin ohjeistuksissani oli. Haluan tyttäremme huoneen olevan aivan täydellinen. Melkein täydellinen ei kelpaa, sen on oltava juuri täydellinen.

"Mikä sinua nyt noin mietityttää?" Harry vierelläni naurahtaa.

Käännän katseen mieheen. "Kuinka niin?" Kysyn.

"Näytit niin mietteliäältä ja olet ollut jo aika kauan sanomatta sanaakaan." Kiharapää kertoo.

"Anteeksi, minua vain pelottaa millaisessa kunnossa asunto nyt oikein on."