We just kind of did it || Larry Stylinson

Luku 33

Hejsan alla! Se ois taas maanantai ja uuden luvun aika! Tota noin pakko sanoa, etten oo varma tuleeko kahden viikon päästä uutta lukua, koska sillon on just kirjotusten pahin aika, mutta yritän parhaani❤️ Lisäksi haluun kiittää teitä kaikkia lukijoita, jotka tätä kirjaa luette, koska en voi todellakaan uskoa, et ketään kiinnostais tää tarina enää :D Mutta voin luvata, että jännittäviä lukuja on pian tulossa ;) Joten sillä välin, kun niitä lukuja oottelette nii voitte nauttia tästä luvusta. Nähdään taas, toivottavasti pian❤️

Herään maailman ärsyttävimpään ääneen mitä koko tällä maapallolla voi olla. Nimittäin herätyskelloon. Pyörin ympäri sänkyä samalla peittäen pääni tyynyllä niin hyvin kuin pystyn, yrittäen peittää tuon ärsyttävän tikityksen ääneen. Jotkut voisivat sanoa, että minun olisi vain helpompi liikuttaa hieman kättäni ja itse sammuttaa kyseinen kapistus. Se ei kuitenkaan tule kuuloonkaan. Kello ei ole vielä edes seitsemää aamulla ja olen jo tottunut niin hyvin siihen, että saan vain nukkua joka aamu, joten en todellakaan ole avaamassa silmiäni ja valmistautumassa tähän päivään. En vielä.

Tuntuu kuin tikitys ei loppuisi ikinä. Jokainen tikitys alkaa kuulostaa vain kovemmalta ja kovemmalta. Olen jo tulla hulluksi ja valmis avaamaan silmäni ja kurottamaan kättäni, jotta saisin tuon korvia vihlovan äänen loppumaan. Kuitenkin juuri, kun olen toteuttamassa aikeeni ja sulkemassa kellon, säntää vain hetki sitten vielä nukkunut Harry viereltäni sammuttamaan kapistuksen.

Olen jo huokaisemassa huoneeseen täyttyneestä hiljaisuudesta ja rupeamaan taas nukkumaan, kun sängyn vierellä seisova Harry haukottelee makeasti ja venyttelee ihmeen kova äänisesti. Avaan silmäni peiton alla ja mulkoilen miestä peiton alta.

"Hyvää huomenta unikekoseni! Nouseppas ylös, meillä on tänään kiireinen päivä!" Hän huudahtaa aivan liian positiiviseen sävyyn, jos ajattelee, että mies todella vasta heräsi.

Mumisen peittojen ja tyynen välistä, yrittäen muminallani kertoa miehelle, että vielä on aivan liian aikaista. Miehestä ei kuulu hänen aamutervehdyksensä jälkeen pihaustakaan ainakaan kymmeneen minuuttiin ja olen jo päässyt siihen loppu tulokseen, että hän on todella luovuttanut ja jättänyt minut yksin nukkumaan.

Olen löytänyt aivan mainion asennon sängyssä ja minun on niiin lämmin. Otan kainalossani pidelleestäni tyynystä paremman otteen ja alan ajattelemaan kaikkea ihanaa, jotta uni tulisi minulle takaisin nopeammin.

Mutta totta kai maailmankaikkeus on minua vastaan ja juuri, kun olen todellisen maailman ja unimaailman rajoilla, päättää Harry nostaa peiton päältäni ja heittää sen huoneen toisella puolella olevalle lepotuolille. Nousen puoliksi istumaan ja ojennan kättäni peittoa kohti, huuliltani lähtien samalla mitä oudoin vinkaisun ja parkaisun välinen ääni. Ojennan kättäni peittoa kohden samalla katsoen sitä haikeasti. Käännyn sitten katsomaan edessäni seisovaa Harryä.

Osoitan hänelle peittoa. "Hae."

Nyt jo vaatteet päällensä ja hiuksensa ruotuun saanut Harry on jäätynyt paikoilleen, hämmentyneenä vähän aika sitten tekemäni äänen vuoksi. Katseeni alkaa muuttua hieman jo vihaiseksi, kun osoitan miehelle peittoa hänen kuitenkaan tekemättä mitään asialle. "Harry. Peitto. Nyt. Heti."

Lopulta Harry pudistaa minulle päätään. "Ei, meidän täytyy pian lähteä Voguen toimistolle." Mies kertoo ja kävelee huoneessa olevan peilin luokse tarkistamaan täydellisen ulkonäkönsä olevan hänelle tarpeeksi hyvä tänään.

Väsymys on kadonnut minusta sekunneissa kuin tuhka tuuleen tai no ainakin melkein. En todella ole enää tottunut aamuherätyksiin, ja raskauden takia nautin pitkistä yöunista ja muutamista päiväunista päivän aikana. Ja, koska tiedän, etten niitä tänään tule samaan tekisi minun mieleni päästää ehkä jopa yksinäinen kyynel vierähtämään poskelleni.