Joleksi

61.

Ihan eka tällane pikku time skip. Eli mennään ajassa eteenpäin joku reilu pari kuukautta. Eli täs on nyt menos joku syyskuun puoliväli about.

~Aleksi~
Istun taas jälleen työtuolillani ja teen töitä. Kello on kaksi yöllä ja ulkona on pilkkopimeää. Hätkähdän, kun tunnen yhtäkkiä käden olallani. Nostan katseeni ja näen Joelin väsyneet kasvot. Nostan kuulokkeet pois korviltani. “Mä haluun jo nukkuun”, hän sanoo. “Sä voit lähtee jo. Mä haluun tehä viel tän”, sanon. Hän pudistaa päätään. “En mä saa hyvin unta ilman sua”, hän sanoo. “No nyt sun vaan pitää saada”, sanon. “Ei. Aleksi sun ei muutenkaan pitäis tehä enää töitä. Sä poltat ittes tätä menoa loppuun. Tänäänkin sä oot ollu täällä jo yli kakstoista tuntia. Sä tarviit unta ja lepoa”, hän sanoo. “Ei mua väsytä. Mä voin ihan hyvin tehä viel tunnin”, väitän vastaan. Hän pudistaa päätään ja kumartuu sitten ylleni tekemään jotain koneelleni. Tajuan liian myöhään, että hän aikoo sammuttaa sen. Koitan työntää häntä pois, mutta hän onnistui sammuttamaan koneen. Pistän käteni puuskaan ja katson häntä vihaisesti. “Joo, sä lähet nyt todellakin nukkumaan”, hän sanoo. Pudistan päätäni. Käyttäydyn kuin pieni lapsi, joka ei ole saanut tahtoaan läpi. Olen naurettava, tiedän. “Kyllä muuten lähet”, hän sanoo ja nostaa minut olalleen. Hän kävelee eteiseen. “Päästä mut alas. Mä en haluu nukkumaan”, sanon ja hakkaan hänen selkää niin, että se tuntuu muttei kuitenkaan satu aivan hirveästi. En minä nyt kuitenkaan halua poikaystäväni ja kihlattuni selkää mustelmille hakata. Hän ei päästä minua alas. Hän vain vetää omat kengät jalkoihinsa ja nappaa ilmeisesti naulakosta takkimme. Hän sammuttaa studiosta viimeiset valot ja avaa sitten oven. Hän kantaa minut ulos rakennuksesta ja vie minut auton luokse. Siellä hän avaa auton ovet lukosta ja avaa pelkääjän paikan oven. Hän pistää minut istumaan ja oikein pistää turvavyönikin kiinni. Tuijotan häntä murhaavasti. Hän antaa minulle takkini, mutta mielenosoituksellisesti heitän sen takapenkille, vaikka täällä onkin kylmä. Hän hymähtää ja sulkee sitten oven. Hän kävelee toiselle puolelle autoa ja istuu kuskin paikalle. Hän puki oman takkinsa päälleen, ennen kuin istui autoon. Hän käynnistää auton ja säätää lämmöt täysille. Hänelle tulisi kuuma. Hän lähtee ajamaan. On hiljaista. Kumpikaan ei puhu. Vasta puolessa välissä matkaa avaan vihdoin suuni: “Kai sä tallensit ne kaikki asiat mun koneella?” kysyn hiljaa. “Tallensin”, hän sanoo ja penkoo toisella kädellään takapenkiltä minun takin. Hän antaa sen minulle. “Kiitti”, kiitän hiljaa. Hän nyökkää. Puen takin päälleni ja säädän auton lämmityksiä pienemmälle. Joel on ihana ja minä vain kiukuttelen hänelle, kuin mikäkin pikku kakara. 

~Joel~
Sammutan auton ja katsahdan viereeni. Aleksi nuokkuu. Hymyilen. Häntäkö ei muka väsyttänyt? Nousen autosta ylös ja kierrän toiselle puolen autoa. Avaan oven ja kumarrun sitten ottamaan Aleksin turvavyön pois. Hän on ihan nukahtamispisteessä. Autan hänet autosta ylös ja suljen sitten auton oven. Pistän ovet lukkoon ja nostan Aleksin syliini. Minusta on hellyyttävää huolehtia hänestä tällä tavalla. Hän on ihan naatti. Johtuu ehkä siitä, että hän on tehnyt lähiaikoina liikaa töitä. Viime yönä hän nukkui ehkä neljä tuntia ja oli sitten tänään yli kaksitoista tuntia studiolla. Hän luultavasti stressaa häitämme ja tekee sen takia niin paljon töitä. Häämme lähestyvät hyvää vauhtia. Reilu pari kuukautta niin olisimme naimisissa. Hää matkasta tulisi mahtava. Emme vielä tiedä, mihin menemme. Mutta ei sillä paikalla niin paljon väliä ole. Siitä tulisi mahtavaa, vaikka menisimme johonkin tuppukylään, koska saisin olla Aleksin kanssa kahdestaan ja vain nauttia elämästä. Emme ole vielä myöskään päättäneet kumman sukunimen otamme. Sitä ehtisi miettiä vielä. Lasken Aleksin maahan seisomaan ja avaan ulko-oven avaimilla. Menemme kerrostaloon sisään. Hissi sattuu sopivasti olemaan jo valmiiksi alhaalla. Avaan sen oven ja työnnän Aleksin sinne sisään. Painan neljännen kerroksen nappia tai mikä ikinä onkaan. Aleksi nojaa olkaani. “Anteeks”, hän sanoo. “Mistä?” kysyn. Hän on lähiaikoina pyydellyt paljon anteeksi. “Siitä että mä vaan kiukuttelen sulle, vaikka sä oot niin ihana mua kohtaan”, hän sanoo. Pörrötän hänen hiuksia hymyillen. “Se on aika söpöä, kun sä kiukuttelet niin kuin pikkulapsi”, sanon ja naurahdan hieman. Hän hymähtää. 

~~~
Sanoja 641
Pikku time skip koska haluun et on pimeetä ja kylmää xd