Sadetanssija

Frida Kahlo

TRIGGER WARNING!!! vanhemman tekemä fyysinen + henkinen väkivalta + huostaanotto

.

Faija löi mua aina avokämmenellä ja nauroi. Räkäinen märkä nauru, sen varjolla oli kaksi sarvea päässä. Meidän viinikaappi oli sen alttari ja mun pää sen tikkataulu. Ja se tykkäsi tuottaa tuskaa, se räkätti kivulle.
Mä tykkäsin kehitellä skenaarioita mun nupin sisällä siitä, miten se lopulta tappaisi mut ja Krissen. Ja miten mutsi seisoisi vieressä. Kädet sen silmien peittona, kaulassa xanaxeista tehty kaulanauha.

Mun lempiharrastus oli dissosioida.
En mä ollut mun kehossa koskaan, kun se piru kompuroi kännissä himaan. Ikään kuin mun aivoilla olisi ollut siivet tai kyky teleportata. Ja mä olin niin tottunut siihen että jossain vaiheessa se ei tuntunut enää pahalta. Jossain vaiheessa se ei enää tuntunut miltään.

Mä istuin jonkun kravattiäijän puheilla pari kertaa. Se tivasi miksei mun koulu suju ja miksi mä häiriköin luokassa. Mä sanoin että se ehkä tietäisi jos imisi vähemmän kyrpää ja lukisi enemmän psykologiaa. Se soitti reksille naama punaisena.
Mua nauratti ja samalla itketti. Eikä vain silloin vaan koko ajan. Se oli mun jokapäiväinen pysyvä ja loppumaton mielentila. Jotkut sanoo sitä surkuhupaisuudeks. Mä ehkä sanoisin vain häiriintyneisyydeks.

Kravattiäijältä reksille eli kravattimuijalle. Mä haukuin sen pystyyn samalla kun astuin sen kansliaan. Se katsoi muhun pää kallellaan, käski mut istuutumaan. Sen seinällä oli Frida Kahlon maalaus, joten mä totesin ettei se ehkä ollut niin idiootti miltä näytti. Mä totesin että ehkä siihen saattoi luottaa, ehkä sille saattoi jotain vuodattaakin.

Se ei kysynyt mikä helvetti mua riivasi. Se kysyi miten himassa homma skulasi. Mä katsoin Frida Kahlon omakuvaa ja sanoin että hyvin. Sen pää kallistui viisi astetta enemmän, kulmat rypistyi. Sen huulilla vilahti nopea surullinen hymy. Sitten se kysyi uudelleen saman kysymyksen. Mä sanoin että ihan vitun perseelleen.

Sossut tuli sinä iltana.
Faija raivosi niille, huusi että mitä vittua ne puuttuu meidän elämään. Ne vei mut ja Krissen. Mä muistan mutsin katseen sohvalta. Sen silmät oli riisuttu alastomiks, ne ammotti tyhjinä ja suurina. Sillä oli kädessä xanaxpurkki, etiketti oli keltainen.

Mä ja Krisse katsottiin toisiimme ennen kuin me astuttiin kynnyksen yli. Faija jäi ovelle karjumaan. Se heitti sossujen autoa kaljatölkillä. Samalla kun sossuauto käynnistyi, pollarikärrystä katkaistiin moottori.
Mulla oli käsi Krissen kädessä kun me ajettiin pois. Faija siemaisi viinapullosta ennen kuin sinivuokot ehti ovelle. Sen keltaiset hampaat oli irvessä, mustat kulmat vihasta rypyssä.

Mun oli hankala päästää irti Krissen kädestä kun me astuttiin uuden erivärisen kynnyksen yli.

Se sijaisperhe hymyili enemmän kuin mihin mä olin tottunut. Niiden seinät oli keltaiset ja viinikaappi tyhjä. Ei se kai edes ollut viinikaappi vaan ihan normaali kaappi. Normaalien ihmisten kaappi.
Oliko sellaisiakin olemassa, Krisse tapasi kysyä. Ekaa kertaa mä luulin osaavani vastata. Ilmeisesti.

Kun mä astuin mun uuteen huoneeseen, mun katse jäi siihen jumiin. Frida Kahlon omakuva. Se muisti kysyä multa miten homma skulasi. Joka ikinen päivä.