Sadetanssija

Vitun rakkaus

Seriffi istui puistonpenkillä mustassa hupparissa. Huulessa sillä oli sätkä ja nuuska samaan aikaan. Mä tapasin pohtia, oliko nikotiini sen ainut ruokavalio. Se oli aivokuollut ongelmalapsi, joka myi kadulla nuuskaa ja vittuili mummoille.
Seriffiksi sen frendit sitä kutsu, oikea nimi tais olla Zerif. Ja sen mustissa silmissä mä näytin pelkältä objektilta.

Kun mä törmäsin siihen sattumalta puistossa, en sanonut ensin mitään. Istuin vain viereen ja huokaisin syvään.

- Mistä mä ees alottaisin, totesin kämmenet poskiin nojaten. Sen suusta ei kuulunut äännähdystäkään, Seriffi katsoi vain ja poltti.

- Mä en vittu ymmärrä sua. Just ku meil meni niin hyvin! Just silloin sä lähit.

Seriffi hönkäisi ilmaan renkaita ja puhkoi niitä sormillaan. Sitä ei kiinnostanut, mitä mulla oli sanottavana. Mutta tiesin, että se kuunteli korvat höröllä.

- Tajuutko miten tommonen sattuu? Tajuutko miten sä satutit mua? Vittu ranteet auki ja veks, mietin hyppäänkö partsilta tänään vai huomenna. Ja sä vaan kiisit rautsikalta pöndelle ja myit nuuskaa masokisteille.

Mulla nousi jo hyökyaalto silmistä, kun se vilkaisi mua nopeasti. Olin huomaavinani pientä katumusta, tai sitten vain toivoin huomaavani. Se käänsi katseensa, käsi vapis röökin ympärillä. Toisella se siveli polveaan kuin rauhoittaakseen hermojaan. Mä mietin kaks kertaa, heitänkö kivellä tiellä nokkivaa pulua vai sitä.

- Mä en merkannu sulle mitään.

Kesti ehkä sekunti, kun sen silmät jo roihus vihasta. Ja vihdoin se katsoi mua, mustat silmät unessa mutta niin hereillä, että ne loistivat syvää synkkyyttään.

- Sä merkkasit mulle kaikkea! Seriffi mekasti ja tumppasi röökin aggressiivisesti. Pulu lensi piiloon puunoksalle. - Ilman sua mä oisin vittu ottanu yliannostuksen ja kaahannu huitsii! Oisin hypänny sillalta alas ja alhaalta viel alemmas!

Mä katsoin sitä kulmiani nostellen. Kyyneleet valu, eikä se aatellut hetkeäkään noukkiessaan ruskeilla sormillaan mun kasvoilta joka pisaran.

- Mä en ansaitse sua, se sanoi hiljaa ja sylkäisi nuuskan. - Sen takia mä lähin. Sä oot onnellisempi ilman.

Ja niin mä kai olin. Mutta sitten se kietas mut pehmeisiin käsiinsä kuin kissanpennun, tosi varoen ja hellästi, mä olin pelkkää sulaa ja höyryä sen käsivarsilla. Koti oli tullut takaisin maanpaosta. Mä mietin hetken, työntäisinkö sen kauemmas, mutta en hennonnut. Tunsin, miten vaaleanpunainen massa meidän ympärillä tiivistyi, kohosi mun poskille ja kaulaan ja täytti mun rinnan ja pään.

- Mä rakastan sua, Seriffi sanoi ja suuteli mua.
Ja siinä hetkessä mä unohdin, miten se aina hakkas mut kännissä eteisen mattoon kiinni. Mä unohdin kaiken, minkä takia se oli lähtenyt ja sen piti lähteä. Kaiken, minkä takia sen piti olla ikuisesti poissa mun elämästä.

Vitun rakkaus, mä ajattelin, kun se suuteli mun edelleen mustelmasta liilaa huulta.