Sadetanssija

62,20 euroa

Kello oli 23, kun Juusa sai ihan helvetin hyvän idean. Se keksi puupäällään, että mennään ajotielle makaamaan koko sakki. Ja että kuka makaa pisimpään, voittaa.

Jotenkin siinä nousuhumalassa koko ajatus kuulosti vallan loistavalta tavalta viettää iltaa. Ja no joo, oltiin me kanssa kuusitoista. Kuusitoista ja kännissä. Ja Juusa oli varmasti vetänyt kokaiinia. Sen nenä niiskutti koko ajan ja se hyppi seinille kuin ellunkana.

Juusa laittoi voittopottiin kolmekymppiä. (Mä olin varma, että ne rahat oli pöllitty sen faijan lompsasta.) Mirri laittoi kuusi ja puoli euroa, mä panin kympin ja Harri viisitoista. Mikael oli vitun pihi, joten siltä herui vain hiluja. No okei, sen porukat eli sossun rahoilla.

Voittosumma oli 62,20 euroa.

Me mentiin maantielle. Juusa sanoi, että se oli lähimpänä oleva jännittävä väylä ja että se tiesi, että se kuitenkin voittaisi - sen takia se oli laittanut ne kolmekymppiä.
Se tie ei ollut mikään huisin kiireinen niin myöhään, koska me asuttiin kärpäsenpaskan kokoisessa taajamassa. Mutta oli se nopeus yli kahdeksankymppiä ja ulkona oli pimeää. Ei ollut mitään katulamppuja kilsan säteellä.

Mä menin maaten Mirrin käsi mun kädessä. Me naurettiin, oli niin helvetin hauskaa tuntea adrenaliini ja sydämenlyönnit. Mikael heitti meidän päälle serpentiiniä ennen kuin se kierähti mahalleen. Me odotettiin hetki, mä kuuntelin asfalttia. Mirri sanoi, että hyttyset imee sen päänahan kuiviin. Mikael ehdotti, että Mirri voisi marmatuksen sijaan kokeilla itse imeä jonkun jotakin kuiviin. Sitten se pervo kaatoi Mirrin tukkaan kaljaa. Mä en muista nauraneeni. Mulla oli serpentiiniä suussa, ja mä yritin lopuilla kuristaa Mikaelin.

Mirri oli mun eikä meijän frendipoikien.

Harri riisui sen housut silkasta mielijohteesta. Mirri vilkaisi ihan nopeasti, mä en katsonut. Mua oksetti pelkkä ajatus, varsinkin, kun näin miten ne housut lensi kaaressa penkkaan (nokkospuskaan). Juusa vihelsi kuin catcaller.

En mä edes muista miten se kaikki tapahtui. Jotenkin mun aivot kävi niin hitaalla, että mä en muista mitään huomattavaa ennettä. En uhkaavia ääniä, tuntoja tai ajatuksia. Sen sijaan aina kun mä mietin sitä hetkeä ennen tuhoa, mun mielessä pyörii joku helvetin levollinen indiefilmi.

Mä muistan vain katsoneeni Mirrin violetteja huulia ja pisamia ja miettineeni, että uskaltaisinko mä suudella sitä nyt. Nyt kun maattiin vierekkäin ja sillä oli kaljaa hiuksissa ja sen nauru oli jotenkin ainoa elävä asia, ainoa väripalikka mun mustavalkoisessa tetriksessä.

Mä muistan, miten tuuli liikutti hiekkaa asvaltilla, ja miten siitä kuului pehmeä ääni. Mä muistan korret penkassa, mä muistan miten heinäsirkat siritti ja miten Juusa kieri kaistalta toiselle ja huusi, että täähän on ihan vitun tylsää. Mä muistan ilmavirran mun kasvoilla, mä muistan harmaansinisen elokuutaivaan. Mä muistan, kun Mikael kierähti mun kylkeen kiinni ja sanoi: hei ranskalainen, haluutko kokeilla miltä mun eiffeltorni tuntuu? Ja me kaikki purskahdettiin humalaiseen nauruun, Mirri silmät kiinni ja mä röhkien. Enkä edes muista miettineeni miten paska juttu se oli.

Meidän yli lensi jotain lokkeja. Mun käsi hipsutti Mirrin pitkiä sormia. Sen kynsissä oli neonkeltaista lakkaa.

Vikan kerran mä katsoin rannekelloa, kun se oli 23.23. Sen jälkeen aika hävisi, lakkasi olemasta, pysähtyi, haihtui kuin pieru Saharaan.

Sähköauton kuskilla meni viisi sekuntia jarruttamiseen. Mirri ehkä kiljui, ihan kuin Mikael olisi ollut jo jaloillaan silloin, Harri saattoi olla jo syöksyneenä penkan nokkospuskaan. Mä muistan renkaiden vinkunan, kun Juusa katosi niiden alle.

Mä muistan miten mun itkunsekainen huuto jäi kurkkuun kiinni. Ulos tuli pelkkiä atomeita, pelkkä ohut henkäys, muutama hassu hiilidioksidin ripe.

Se huuto tuli mun kurkusta ulos vasta silloin, kun pappi ripotteli jotain saakelin muruja arkun päälle. Harri tönäisi mua, Mikael painoi kämmenen mun suun eteen.
Mirri katsoi mua silmät vedessä penkkirivin päästä. Sillä oli kädessä 62,20 euroa, jotka oli tarkoitus haudata Juusan mukana.