Sadetanssija

69 kapselia

Kotibileiden musiikki pärräsi räjähdyksenomaisesti.

Elmun sydän oli kännissä. Laastari istui sohvalla kyljessä kiinni, kädet soutivat ja huopasivat iholla. Ympärillä olevat ihmiset tanssivat ja joivat humalaa palvoen.

Elmu ei edes tuntenut kosketusta. Se katsoi laastarin olan yli, kun Verner suuteli. Intohimoisia, limaisen lötköjä suudelmia jonkun huulille ja kaulaan. Vasten seinää nojaten, romanttisesti huokaillen.

Ei Elmu kyllä huokauksia kuullut, se kuvitteli. Humalainen sydän täytti aukot punaisella himolla. Ja sitten tuli ikävä.

Kun on menettänyt jonkun, ikävä on ensin vihaa ja sitten surua. Myöhemmin se muuttuu kivuksi.

Raastava ikävä. Elmusta tuntui kuin sisin olisi tallottu lattiaan kiinni.

Vernerin säädöllä oli sähkönsiniset hiukset ja Queenin bändipaita. Jalassa valkoiset Niket ja huulissa kirkasta punaista. Intohimoa, seksiä, jotain vangitsevaa voimaa. Niiden ympärillä oli oma universumi, oma intiimi vetovoimansa, joka hylki kaikkea muuta. Ne olivat rakastuneet, ja tunne oli molemminpuolinen.

- Sanna, se esitteli itsensä kaksi vuotta myöhemmin Verner vieressään. Kun ne katsoivat toisiaan, silmät kääntyivät hymyyn ja huulet lepattivat suudelmia kysyen. Verner sipaisi sen siniset hiukset korvan taakse.
Silloin Sannan vatsassa oli kumpu ja Vernerin kädet kummussa kiinni.

- Onnea, Elmu sai vaivoin sanotuksi. Se katseli niiden perään, kun Verner työnsi ruokakärryä toinen käsi Sannan alaselässä tukien.

Se katseli ja katseli, ja kun ne katosivat lihatiskille, Elmu tunsi ahdistuksen nousevan kätköstä voimakkaana repeämänä. Se halusi tulla nähdyksi.

Vitun ikävä. Se sai ajattelemaan, että menneisyys on aina parempi. Se sai ajattelemaan, ettei tulevaisuudessa ole järkeä.
Se sai nukahtamaan onttona rappukäytävään, ottamaan kaupanhyllystä tukea, valvomaan ja selaamaan vanhoja viestiketjuja, kuvia, profiileja.

Aamuviideltä Elmu tarttui lääkepurkkiin ja nieli 69 kapselia kossun kanssa.