Sadetanssija

Sydänsuruissa

Mä olin ennen ollut ihan vitun hyvä sydänsuruissa. Tai lähinnä pakenemaan niitä.

Sitten kun Stösse iski vaaleanpunaiset hanskat tiskiin ja antoi mun sydämelle kenkää, mä vaan istuin.

Istuin kylmillä portailla mun laukun päällä seitsemän tuntia, istuin ja ajattelin. Mä katsoin, miten pilvet hajosi ja mä katsoin miten tuuli väänsi puiden latvat kaareviksi. Mä kuuntelin, miten autojen moottorit tappeli kilpaa ja mä kuuntelin, miten linnut huusi titi-vitun-tyy. Ja aina kun mulla tuli Stösseä ikävä, mä vain avasin mun matkalaukun ja otin hörön.
Mun pää oli täynnä varmaan vartissa.

Mä tunsin miten hiekka nussi mun paljaiden varpaiden välejä ja sitten mä tunsin, miten Stösse istahti portaille mun viereen. Se jätti sellaisen välin joka kertoi, että nyt ei muuten vehkeillä. Sääliseksi ei kuulunut sen sanavarastoon.

- Sä oot istunu tässä kohta kaheksan tuntia. Voitko jo painua vittuun?

Mun silmät oli kännin sumentamat ja mun sydän aika vitun soraa. Mutta Stösse näytti Stösseltä eli siltä äijältä, johon mä olin ollut pihkassa yläasteelta lähtien ja sitten liimassa kolmetoista kuukautta ja joka nyt oli repinyt liiman irti ja pessyt kädet mäntysuovalla.

- Stösse mä rakastan sua.

Mun ääni oli humalan vetistämä. Suusta pöllähti viinanlöyhkä ja mun varpaista oli tunto paennut. Stösse katsoi mua jotenkin vähän säälien ja vähän vihaten.

- Joojoo mutta sillä ei enää oo merkitystä. Mä soitan nyt sun mutsille.

Multa pillahti itku. Mä toivoin että Stösse olisi avannut sen kädet ja ottanut mut syliin ja painanut control ja z. Me voitaisiin päättää yhdessä se kohta johon palattaisiin. Se paikka ennen sitä, kun kaikki meni vitturalleen. Ja me voitaisiin jäädä sinne. Ja mikään ei koskaan loppuisi, ja ei tarvitsisi ikinä itkeä ja juoda viinaa suoraan pullosta ja repiä sielua verille. Me voitaisiin olla yhessä hautaan.

No moi Miina.

Stösse tässä.

Sitä mä soittelen kun Jurtsi on vähän paskana.

Joo, on se vähän ottanu.

Öö. No ei se nyt oo oksentanu.

Ei johu ruohosta.

Vissiin sen takia, et me ei olla enää yhessä.

Nii, ei olla.

No tossa kaheksan tuntia sitte laitettii pillit pussii.

Juu. Nii, ohan se nyt harmi. Mut näin kävi.

Voitko sä hakea sen täältä Pihjalantieltä?

No mahollisimman nopeesti ois hyvä.

Okei.

Kiitti Miina.

Juu nähään. Moro.

Stösse sulki puhelimen ja otti mun laukusta pilkottavan viinapullon. Se otti ison hörön ja kaatoi jämät maahan. Mulla syntyi silmien alle purot. Se tappoi sympaattisen katseensa juuri ennen kuin mä ehdin saada siitä lohtua.

- Sun mutsilla menee puol tuntia.

Mä pillitin ja yritin nojata sen olkaan, mutta se väisti.

- Jurtsi nyt ihan oikeesti. Sun on pakko päästää irti.

Mä pudistin päätäni ja tunsin, kuinka silmät tuli sekunnin jäljessä. Mun aivot oli yhtä suttupaperia. Ei näkynyt mitään lineaarisia viivoja tai järkeviä kaavoja. Tuntui, kun olisi paperihaavoja keho täynnä.

- Emmä halua. Voidaanko pliis palata yhtee? Mä oikeesti kohta sahaan mun rinnan irti kun särkee niin vitusti.

Mä itkin ja itkin ja Stösse huokaili. Se paineli ovesta sisään ja palasi hetken päästä. Sillä oli mun takki kädessä. Olin vissiin unohtanut sen kämpille.
Vasta silloin mä tajusin, kuinka mä hytisin ja kuinka mun varpaat huusi kuoliota. Se peitteli mut takkiin ja istui mun viereen. Hetken päästä se nousi ja paineli takaisin sisään. Se tuli minicrip-pussin kanssa ja kysyi haluanko mä. Mä nyökäytin päätäni.

Stösse kääri mulle jointin. Mä katsoin kun se kääri sitä, mä katsoin ja musta tuntui että siinä meni ikuisuus.

Mä halusin vain Stössen keittämää kuumaa kaakaota ja Stössen lakanoiden sisään ja mä halusin taas katsoa yhdessä elämäkertadokkareita ja selata sisustuslehtiä ja mä halusin taas tuntea sen, kun Stösse panee mua aamukuudelta perseeseen jointti suussa.

Mä jotenkin elin sitä haavekuvaa johon mä halusin takaisin. Ja musta tuntuu, että sen haavekuvan uudelleen eläminen oli ainoa hetki, milloin mä en miettinyt sitä. Sitä että kuolisinko mieluummin työntämällä haarukan pistorasiaan vai tunkemalla merisiilin piikkejä mun valtimoon.

Mä poltin mun jointin loppuun ja mä elin pilvessä hetken. Stösse talutti mut autolle, mutsin katse oli huolestunut. Mä istuin pelkääjän paikalle, Stösse raahasi mun matkalaukun takakonttiin. Mutsi kiitti Stösseä. Stösse kiitti mutsia. Mä katsoin ulos auton ikkunasta ja mä vaan istuin. Istuin ja katsoin. Mutsi painoi radion päälle, mutta mä en kuullut musiikkia.

Stösse heilautti mulle kättään. Se oli jäähyväiskäsi.
Se nosti rislapussin portailta ja paineli ovesta sisään rappukäytävään. Mua ei edes itkettänyt enää, kun mä katselin sen menoa.

Se keitti varmaan kuumaa kaakaota ja meni peittonsa alle katsomaan elämäkertadokkareita tai selailemaan sisustuslehtiä.
Mä mietin, ketä se panee huomenna perseeseen aamukuudelta jointti suussa.

Ja mä istuin ja mietin, että miksi musta oli tullut niin vitun paska sydänsuruissa. Tai niiden pakenemisessa.