Sadetanssija

Hirtä sen mutsi

Konstis sylkäs tupakan mun vansin päälle.

- Vittu mä en jaksa enää, se uhosi hammasrakonsa takaa. Mustat kulmat syttyrässä, pitkä selkä koukussa eteenpäin. Mun kenkään paloi reikä, mutta se ei edes huomannut. Ja mä en ollut tarpeeksi energinen välittääkseni.

- Mitä nyt?
Mä imin pillillä sandelsia ja katoin sen harmaiden silmien taakse. - Kristako taas? Milloin sä kuristat sen hengiltä?

Konstis loi muhun uhkaavan katseen. - Mä en ikinä koskis Krisuun tolla tavalla, vitun pässi.

- Vitun sama mulle. Sun pitää hommautua eroon siitä muijasta. Se tuo sulle jatkuvaa päänvaivaa ja sen käytöstä ei kattelis ees epätoivonen narkkis.

Ryystin mun sandelsin tyhjäks ja seurasin Konstiksen kasvojen muutosta aggressiivisesta masentuneeksi.

- Mä rakastan sitä.
Se rojahti nurmelle posket tomaatteina. Mä istuin sen viereen ja heitin sandelsin roskista päin. Se vieri sivuun kylki lommolla.

- Konstis, vähän valoja päälle. Et sä tiiä mitä rakkaus on. Sä et erottais ees panetusta pentukuumeesta.

- Sä et ymmärrä. Mä oikeesti rakastan sitä.

Mä tuhahdin ja kävin selälleni. Taivas oli raskas ja tumma, ilma painostava ja hiostavan kuuma. Oli maanantai ja me oltiin lintsattu koulusta joka maanantai koko lukuvuoden ajan. Maanantait pyhitettiin sandelsille ja puistossa notkumiselle.

- No soita sille. Kerro sille sun fiiliksistä. Ja jos sitä ei kiinnosta, nii hirtä sen mutsi.

Konstis röhähti humalaiseen nauruun.

- Jos sitä ei kiinnosta, hirtän sun mutsin sen sijaa.

Mä purskahdin mutten nauranut.
Meitä yhdisti vain musta huumori ja musta iho. Ja musta mieli.

Kesti ehkä tusina sekuntia, kunnes Konstis huomas Kristan. Se käveli puiston toisessa päässä leviksissä ja valkosessa kalahatussa, nopeet sen turkoosien silmien päällä.
Konstis oli tukehtua tupakkaansa. Se vilkas mua hätääntyneenä, apua anoen. Mä nostelin kulmiani sille.

- Tee jotain idiootti!

Mutta Konstis kyyhötti maassa tyypertynyt ilme lärvissä ja posket helottaen.
Se heräs vasta kun lättäsin sitä turpaan.

- Haloo hempukka. Mee ja sano sille jotai.

Työnsin Konstista selästä, ja lopulta se nous. Siinä välissä Krisu oli ehtinyt jo kauas, mutta Konstis kiiruhti perään. Kuulin, kun hiekka rahis Konstiksen valkosten nikejen alla.

Mun paljaita nilkkoja kutitti kuiva ruoho. Jäin tarkkailemaan Konstiksen selkää, kun se tavoitti Krisun. Kristan smiley'hyn osu pilvien takaa eksynyt arska ja se kimmels. Konstis hieroi niskaa, enkä mä edes huomannut laittavani sormet ristiin.

Se palas parin minuutin päästä. Ilme oli tulkitsematon, huulet vähän mutrussa mutta silmät kirkkaina ja posket edelleen suoraan omenapuusta.

- No? Pitääkö meijän hirttää sen mutsi?

Konstiksen huuli värähti. Mä en ehtinyt edes soria sanoa, kun se jo löi multa hampaat kurkkuun.