Sadetanssija

Rekkalesbo

Mun faija vihas mua asteikolla yhestä kymppiin kolmetoista.

Se ei pitänyt siitä miten mä ryystin lopun kauramaidon murokupista eikä siitä, miten nakutin rumpukapuloilla seinää iltaisin. Se ei pitänyt mun pistävästä tavasta argumentoida ja vittuilla, se ei pitänyt mun niskasiilistä eikä kielikorusta eikä raivoavan mustanpuhuvasta musiikkimausta.

Se ei pitänyt siitä, miten paljon ketjuja ja reikiä mulla oli housuissa, eikä takuulla mun nietzscheläisestä ateistiasenteesta elämään. Se vihasi mun poliittisia näkemyksiä ja vegaanisaarnaa ja sitä miltä mun ääni kuulosti pilvessä. Se suorastaan pillastui joka kerta mun röhkivästä naurusta, eikä se mistään vetänyt niin suurta pulttia kuin mun sateenkaarenvärisistä tennarinnauhoista.

Tai no.

Ehkä se ei vain pitänyt siitä, kun kantelin mutsille sen lukuisista syrjähypyistä ja muista pettäjänkeisseistä ja olin muutenkin aina mutsin puolella joka riidassa ja kinassa ja aiheettomassa älämölössä. Avasin suuni aina väärässä paikassa ja väärään aikaan, jos faijalta kysyi. Ja sainhan mä siitä välillä maksaakin. Joskus sillä, että jääkaapissa oli vain makkarapaketteja ja joskus sillä että mulla meni feissi uusiksi.

Oli meillä jotain yhteistäkin faijan kanssa. Se ainoa asia missä faija musta tykkäsi. Nimittäin se fakta että mä pidin autoista.

Mä tykkäsin korjata ja katsella ja ajaa ja romuttaa ja käydä messuilla ja näyttelyissä ja koeajoilla ja pestä ja kuurata ja vaihtaa osia ja huudattaa musiikkia ja hommata uusia karvanoppia ja tirkistellä konepellin alle. Mä hengitin kaasua ja elin pissapoikanesteellä.
Ja sitten mä olin lesbo.

Kyllä mä sen olin aina tiennyt. En vain koskaan jaksanut selittää miten muijat panee keskenään tai miten se käy järkeen evoluution kannalta tai miten heteronaisten baaripusuttelu ei ollut sama asia. Olin kyllästynyt todistelemaan ja vastaanottamaan ehdotuksia kolmenkimpoista ja siitä, että musta voisi joku helikopteriheiluttaja tehdä heteron yhdellä tökkäisyllä. Ihmisillä tuppasi aina olemaan niin helvetisti sanottavaa asioista, joista ne ei tienneet pätkääkään - ja jotka ei koskettanut niitä pätkääkään.

Faija kuului siihen kööriin, eikä se tosiaankaan pitänyt lesboista. Sen mielestä Hitlerin olisi pitänyt kaasuttaa ne sukupuuttoon. Mä tiesin, että se ajatteli lesbotouhuilun olevan luonnotonta hihhulointia ja epätervettä kokeilunhaluisuutta ja vaara ihmiskunnalle. Mutta minkä mä sille mahdoin, kun ei minkään tason meikämandolini pöyhkeillä rintakarvoillaan ja amisviiksillään kostuttanut.

Yhteishaun vikana päivänä ilmoitin faijalle että hain logistiikka-alalle. Se murahti tyytyväisenä, jyskytti selkään ja kiirehti laittamaan kahvia tulemaan.
Sitten mä ilmoitin että lisäksi mulla on tyttöystävä.

Se katsoi mua hetken. Epäuskossa, silmät tyhjinä. Se naksautti kahvinkeittimen pois päältä, istuutui alas ja tuijotti eteensä. Kesti kauan, ennen kuin se alkoi taas puhumaan.
Se sanoi, ettei tiennyt kasvattaneensa kahdeksantoista vuotta rekkalesboa. Mä sanoin, että aina oppii uutta.

Se kysyi, mikä mun tyttöystävän nimi oli. Fiona. Se sanoi että jaa.

Se kysyi, olinko mä varma. Olin. Se nyökkäsi katsomatta muhun.

Se ehdotti, että ehkä tää oli vaan vaihe. Ei ole. Se vilkaisi mua vähän epätoivoisesti. Häntä koipien välissä.

Se kysyi, enkö mä muka halunnut lapsia ja normaalia elämää. En mä tiedä vielä.
Se pudisti päätään pettyneenä.

Sitten se kysyi, tekikö Fiona mut onnelliseksi. Että olinko mä rakastunut. Ihan vitun onnelliseksi ja korvia myöten. Se hymähti partaansa. Sitten se kävi laittamassa kahvinkeittimen uudestaan päälle.

Me ryystettiin mustaa hermostomyrkkyä ja väisteltiin toistemme katsetta.
Se totesi vakavana että sen olisi pitänyt arvata tää. Mä epäilin, että parasta aikaa sen verkkokalvoilla vilisi kuvia mun sateenkaarikengännauhoista ja Miley Curys -julisteesta ja kaikista niistä kerroista kun kiisteltiin iltapalalla tasa-arvoisesta avioliittolaista ja pride-kulkueesta ja adoptio-oikeuksista.

Faija toisti että sen olisi pitänyt arvata. Se lisäsi, että mä olin juuri sellainen kuin ne lesbot aina on; rekkalesbo.