Sadetanssija

Kaappimonot

Kun Luukas tuli kotiin, kenkäkaapin ovi oli ihan vähän raollaan. Auringonvalo paistoi ikkunasta suoraan kaapin sisään, teki varjoja sen puisiin seiniin. Luukas raotti kaappia ja valo osui tuttuun näkyyn. Vanhat punasiniset monot siististi pölyttyneenä nurkassa. Lojuivat, röhnöttivät onnettoman näköisinä. Ne löyhkäsivät vanhoilta ja kiljuivat päästääkseen käyttöön.

Se tuntui olevan merkki.

Luukas sulki kaapin oven ja meni istumaan kahvipöytään.

Kynttilät lepattivat ilmavirrasta, oli kolmas adventti.
Nahkakantinen Raamattu lepäsi pöydän päädyssä, faijalla oli silmälasit nenällä ja mutsilla huivi päässä. Maria räpelsi kaulassaan olevaa ristiä, Timoteus risti kätensä pöydälle. Hiljaisuus oli uneliasta ja poissaolevaa, vain tuolit narisivat ja kello tikitti. Luukaksen vatsa muljahteli tikityksen tahdissa.

Ruokarukous.
Aamen.

Maria laski sormet korustaan ja lappasi kanaa lautaselle.

- Myö ollaan kyä niin etuoikeutettuja Jumalan lapsija. Myö saahaan olla niin kiitollisija tästä ruuasta, jonka Jumala on meille antanu... Faija vaahtosi harras katse silmissä ja haarukka puoliksi suussa. Se ryysti lasista kivennäisvettä ja kauhoi kanaa suuhunsa kuin luolamies viimeistä mammuttia.

Mutsi nyökkäsi ja haroi hamettaan ennen kuin tarttui aterimiin. Sen ryhdin olisi voinut mitata vatupassilla ja todeta täydelliseksi.

Luukas tunsi, miten vatsassa taas muljahti.

Se oli voimakas liike, kuin elohiiri, mutta vatsalaukussa ja mittakaavassa kertaa sata. Se oli merkki, muistutus jostain, mikä piti tehdä, sanoa, tuoda ilmi. Joku tunne, joka nousi syvältä, huusi tullakseen huomatuksi.

Mutta kun Luukas ajatteli sitä, sen sormet jäykistyivät veitsen ja haarukan ympärille ja kurkku muuttui sademetsästä autiomaaksi. Sen suu ei suostunut aukeamaan, se unohti miten puhutaan, kieli ei liikkunut, äänteet jäivät kurkkuun ja kuolivat.

- Äiti, saisinko mie suolan? Timoteus kysyi.

- Isä, voisikko sie antaa ruisleivän miulle? Maria kysyi.

- Johannes, annakko miullekki samallaisen? Mutsi kysyi.

- Luukas, haluakko sieki?

Luukaksen veitsi ja haarukka putosivat yhtä aikaa lautaselle. Kalahdus.
Sen kädet lakkasivat toimimasta, sormet eivät enää kyenneet otteeseen. Aivoissa kaatui koko tietoverkosto, järjestämä vaan tilttasi, nollaantui, eikä nettiyhteys palannut ennalleen. Se tuijotti lautastaan lamautuneena. Jäätyi, jumittautui, jähmettyi sementiksi.

Neljä silmäparia kääntyi tiiviisti Luukaksen puoleen. Ne vilkuilivat toisiaan ja Luukasta, kasvoja, käsiä, lautasta.

Kesti hetken.

- Juu, anna vaan, Luukas sai viimein sanottua.

- Onko siulla kaik' iha kunnossa? Mutsi kysyi. Faija ojensi leivän Luukaksen lautasen viereen.
Keittiön kellon tikitys tuntui poraavana tunteena Luukaksen ohimoilla.

- On... Miulla on vain asijaa.

Maria katsoi huolestuneena, kun Luukas tarttui taas aterimiin ja asetti palan tarkasti viipaloitua kanapihviä kielensä päälle. Silloin Marian kasvoilla kävi valaistuminen. Se hahmotti tilanteen, se älysi mihin suuntaan reki oli käännetty.

Timoteus sen sijaan nosteli kulmiaan.

- Onkos jotaki sitte sattunu siulle? Mutsi kysyi varovaisesti ja joi hermostuneena vettä lasistaan vilkuillen isää. Faijan otsa oli rypyssä, suu kävi ja kävi.

- Ei aivan silleen varsinnaisesti... Luukas aloitti ääni värähdellen joka tavun kohdalla.
- Tai no... Vähän niin ku joo.

Luukas päästi ilmaa hampaidensa välistä. Se vinkui, vikisi, kuulosti vihellykseltä. Kun Luukas vilkaisi Timoteusta, sen kulmat olivat jääneet korkealle ja otsa lainehti.
Kun Luukas vilkaisi Mariaa, se nyökkäsi rohkaisevasti niin nopeasti ja vähäeleisesti, ettei kukaan muu ehtinyt huomata. Maria tiesi tai aavisti.

Se oli merkki.

- No, kerrohan sitten mitä siulle on käynny, faija mussutti ruokaa, ei edes vilkaissut Luukaksen puoleen.

- Mie tapasin yhren tyypin...
Luukaksen katse oli sen ruuassa, tarkasti lajitellussa lautasessa, jossa mikään kastike ei osunut salaattiin eikä perunoihin.

- Ja nyt, myö, niin kun... Seurustellaan.

Mutsin katse kirkastui kuin enkelin ilmestyessä.

- No mutta Luukas, sehän on ihan mahtavvaa!

- Kai se likka on piireistä? Mikä se on sukunimeltään? Isä keskeytti ja sen vaativa katse viilsi ilmaa.
Timoteus pyöräytti silmiään ja alkoi latomaan taas ruokaa suuhun. Luukas huokaisi.

- Marttinen.

- Mutta eihän meän piireissä ole Marttisia, äiti kummasteli.
- Mistäs paikkakunnalta se Marttisen tyttö sitte on?

Marian kasvoilla kävi hymy. Luukas ei voinut olla huomaamatta sitä. Se turvautui siihen, se antoi sille voimaa.

- Se on... Helsingistä. Eikä se, Marttinen, oo... tyttö.

Isä oli juuri laittanut perunaa suuhunsa, mutta sen pureskelu pysähtyi äkisti ja sitten sitä yskitti tai se alkoi muuten vain yskimään. Äiti katsoi isää ja katsoi Luukasta ja katsoi kaikista ohi ja läpi silmät lasina. Se veti huivia eri asentoon, mietti mitä sanoa ja miten, minkä ilmeen ottaa...
Timoteus vilkuili syliinsä, jalkojaan ja sitten se nakkeli niskojaan. Sen aivoissa raksutti.

Kaikki olivat pitkään hiljaa, hengitystäkään ei kuulunut. Nahkainen Raamattu vain huokaili pöydän päädyssä, pudisteli pettyneenä sivujaan.

- Mikäs sen nimi on? Timoteus kysyi sitten rikkoen raskaan hiljaisuuden.

- Simo.

- Jaa, Timoteus sanoi, pureskeli kanaa ja nielaisi. - Kiva nimi.

Illalla kun Luukas lähti, se otti mononsa kaapista. Se ei toisi niitä koskaan enää sinne, samaan tomuiseen ja pimeään kenkäkaappiin, jonka ovi oli aina kiinni. Missä ne olivat olleet niin kauan, liian kauan. Piilossa kaikelta ja kaikilta.
Ne monot eivät kuuluneet sinne. Eivätkä ne olleet koskaan kuuluneetkaan. Ja eivätkä ne tästä edespäin tulisi koskaan kuulumaankaan.
Jostain syystä kuitenkin, juuri tänään, kaapin ovi oli jäänyt raolleen.

Ja se oli ollut Luukaksen merkki.