Sadetanssija

17 mustaa ruusua

12.5. 2017,
kello 23.55

Terä oli piilossa housunlahkeessa, kun Mikko soitti ovikelloa. Hänen selkänsä takana oli kimppu mustia ruusuja, tasan 17. Niiden päitä ei pimeässä rappukäytävässä näkynyt.

Ruusut tuoksuivat yöltä. Pimeältä, kostealta yöltä, saapuvalta myrskyltä.
Väri ja tuoksu olivat juuri niin kuin piti. Enää kuului vain odottaa.

Mustat nahkakengät kirskuivat, kun Mikko nakutti kengänkannallaan lattiaa. Hän vilkaisi kelloaan, joka näytti viittä minuuttia vaille keskiyötä. Entä jos Daniel ei avaisi?

Ovikelloa soitettiin toisen kerran ja kolmannen.

Mikko suki vaalean tukkansa korvien taakse.
Ai niin, hitto. Suuvesi. Jätkä laski mustat ruusut varovaisesti lattialle ja kaivoi frakkinsa taskusta pienen putelin. Kun suussa tuoksui suolainen salmiakki, Mikko suoristi mustan rusettinsa. Hän nosti mustat ruusut kiireesti selkänsä taakse.

Asunnosta kuului askelia, ovilukkoa avattiin. Sitten Danielin uninen pää työntyi esiin ovesta. Musta afro oli rastoilla, hopea nenäkoru hohti hämärässä. Yöntummat silmät tuijottivat Mikkoa.

Miehen musta puku ja tyylitelty ulkomuoto hämmensivät.

Asu oli täsmälleen sama kuin sinä yönä, kun he olivat tavanneet - Mikon serkun häissä, 12.5. 2007. Daniel oli ollut niissä bestmäninä.

- Moi? Daniel avasi ovea hieman enemmän, muttei päästänyt Mikkoa eteiseen. Oli kulunut aikaa, kun he olivat viimeksi tavanneet.

- Moi.

Mikko veti mustat ruusut selkänsä takaa ja ojensi Danielille.

- Toin ruusuja, sun lempiväriä.

Rappukäytävästä ei kuulunut äännähdystäkään. Mikko katsoi tiiviisti Danielin oudoksuvia silmiä.
Sitten hymy nousi Danielin huulille. Suunnitelma eteni juuri niin kuin piti.

- Kiitos, Daniel hymyili ottaessaan ruusut käsiinsä. - Mutta miks helvetissä kaheltatoista yöllä? Ja puvussa?

- Halusin yllättää sut, Dani.

- Mut miks? Sähän sanoit, ettet haluu olla tekemisissä, ku erottiin. Ja siit on seittemän vuotta!

Jokin ei ollut kohdillaan, Daniel huomasi sen. Mikon nahkakengät narskuivat hänen astuessaan kynnyksen yli lähemmäs.

- Mä oon antanu anteeks, en haluu enää vihotella.

Mikko sulki oven perässään. Eteisessä ei ollut valoja.

- Aattelin tulla onnittelemaan. Kuulin, että sä ja Eetu ootte menossa naimisiin kuukauden päästä.
Mikko kumartui ja avasi kenkiensä solmut.

- Kiitos. Ja niin ollaan. Mut et sä voi keskellä yötä tulla onnittelee!

Daniel lättäsi ruusut turhautuneena eteisen piirongille. Hämärässä saattoi nähdä, kuinka ruusujen varret hohtivat. Piikit olivat teräviä.

- Kuulitko, Mikko? Mä en pyytäny sua sisään. Mä oon menossa takas nukkumaan.

Mikko seisoi oven edessä hymyillen. Hän katseli ruusuja.

- Tälleenkö sä osoitat nykyään kiitollisuuttas? Kai me nyt voidaan kahvit juoda!

- Shh, hiljempaa!

Mikko katsoi Danielin ohi makuuhuoneeseen, joka oli kaksiossa suoraan eteisen edessä käytävän päässä. Hän saattoi hahmottaa möykyn parisängyn tummissa lakanoissa. Se oli Eetu. Möykky liikahteli unessa. Danielin rakastama möykky.
Möykky, jonka kanssa Daniel pani ja söi aamiaista, möykky, jonka kanssa Daniel menisi naimisiin.

Kun Mikko katsoi taas Danielia, silmät olivat tottuneet hämärään. Danielin kädet olivat puuskassa ja ruskeat silmät hermostuneet.

- Voidaan käydä huomenna kahvilla. Nyt ulos mun kämpästä, Mikko.

- Aivan kuten sä haluat, Daniel.

Mikko kumartui solmimaan kenkiensä nauhat takaisin kiinni. Samalla hän tarttui lahkeen sisällä olevaan terään ja kätki sen selkänsä taakse noustessaan pystyyn.

- Onnea vielä.
Mikko levitti kätensä ja halasi Danielia.
- Onnellisia häitä.

Hän vilkaisi nopeasti rannekelloaan kietoessaan kätensä Danielin selkään. Tasan 00.00.

Terä upposi läpi Danielin mustan aamutakin, kahva pysähtyi iholle vasta selkärangan lävistyessä.

Mustat ruusut hohtivat pimeässä, kun Daniel kaatui eteisen mustalle matolle. Mustat rastat levisivät, tummat silmät tuijottivat hämärää tyhjinä.

Seuraavana aamuna, kun Eetu heräsi, parisängyn tyhjällä puolella lepäsi 17 mustaa ruusua.