Sadetanssija

Kuolematon Julia

TRIGGER WARNING: ITSEMURHA!!!
jos sulla on itsetuhoisia ajatuksia, harkitse lukematta jättämistä. pliis hae heti apua, kerro jollekki. laita läheisille viestiä tai soita <3 netistäki löytyy mestoja minne voit mennä puhuu ja minne soittaa. JA mullekki saa tulla kertomaan ihan mitä vaan! oothan turvassa itteltäs, sä oot tärkee ja rakastettu ja maailmalla on vielä annettavaa, vaik se ei siltä tunnu. paljon rakkautta ja tsemppiä sulle <3
kriisipuhelin: 09 2525 0111

Kello kaksi yöllä. Röökiaskeja nurkassa tyhjänä, kädet savunhajussa, mieli mustana.

Pamela lojui myttynä sängyllä, pohti elämäänsä ja elämättömyyttänsä. 18 vuotta paskaisella pallolla paskamaista paskaa. Seuraavat 18 vuotta samaa saatanan saastaa, samaa paskaa. Milloin kaikki loppuisi, miten kaikki loppuisi ja mihin?

Köysi lojui myttynä sängyn alla, pohti paikkaansa ja paikattomuuttaan. Sitten siihen tartuttiin.

Pamela tiesi, miten hirttosolmu solmittiin. Se oli harjoitellut sen kaksi vuotta sitten, ennen terapiaa ja ennen Juliaa.

Kun se mietti Juliaa, sormet vapisivat ja solmun tekeminen pysähtyi. Julia. Julia. Kaikki mitä sillä oli ja kaikki mitä se ikinä halusi ja tarvitsi.

Mutta Julialle se oli pelkkä taakka - vai oliko?

Eihän Pamelalla ikinä mennyt hyvin. Se oli aina ihan paskana, pillitti turhasta ja kun Julia nuoli sen klitorista, sen silmät vaahtosi silloinkin, mutta se oli keikistänyt päänsä niin ettei Julia nähnyt.

Köysi tuntui kädessä raskaalta, mutta sopi kynsien väliin.

Eihän Pamela hykerrellyt enää edes Frendeille, ei hymyillyt pitsakuskille eikä silittänyt naapurin mummon kissaa rappukäytävässä. Nykyään Pamela vietti suurimman osan ajastaan sikiöasennossa kuuntelemalla Nirvanaa.
Joskus se teki rivot rajaukset ennen kuin lähti ulos, useimmiten se ei jaksanut edes kammata tukkaansa. Mutta silloin Julia vain tuli ja halasi ja paistoi nugetteja pannulla ja laittoi popparipussin mikroon ja avasi tupakka-askin. Ne söivät lettuja aamiaiseksi ja polttivat röökiä yöllä, illalla, päivällä, aina yhdessä.

Pamela sitoi köyden loppuun. Kädet olivat jäykät.

Julia oli varmasti kyllästynyt, ehkä se jopa halusi erota. Viimeaikoina Pamela ei ollut enää vastannut viesteihin eikä puheluihin. Julia kyllä tiesi, ettei se aina jaksanut vastata heti, mutta nyt oli kulunut jo useita päiviä. Pamela ei edes aikonut vastata. Ja ehkä Julia oli unohtanut jo ne viestit. Ehkei se enää jaksanut yrittää.

Pamela mietti, mihin sitoisi köyden.

Kylppärin suihkuun? Voisi laittaa vain veden valumaan ja valua itsekin alas viemäriin ja vielä alemmas tuonelaan.
Parvekkeen rännissäkin se voisi pysyä, siinä voisi katsella vielä vanhaa kunnon Jyväsjärveä ja upota niihin laineisiin. Toisaalta olkkarin katossa oli koukku, ja silloin voisi laittaa telkkarin päälle ja kadota Frendeihin, Gossip Girliin, Game of Thronesiin.

Puhelimen viestiääni soi, soi, soi. Monta kertaa peräkkäin, säännöllisesti. Pamela pohti katsoisiko viestit ennen kuin laittaisi köyden paikalleen.
Se päätti ettei katso. Turhaahan se olisi, Pamelahan saattaisi vain alkaa epäröimään, lykkäämään päätöstä, jopa perumaan kaiken, mikä piti tapahtua. Köysi ja solmu tuntui pakkomielteeltä, peruuttamattomalta. Se oli ainoa mahdollisuus, ainut vaihtoehto.
Tie, totuus ja elämä. Tie, totuus, elämä ja kuolema. Kaikki sanat alkoivat kuulostaa toistensa synonyymeiltä...

Puhelin värisi, värisi, värisi, tärisi pöydällä ja sai koko pöydän tirisemään.

- Vittu. Vitun vittu, Pamela kirosi. Se laski köyden huolellisesti lattialle tarkkaan asentoon. Sitten se laahusti puhelimen luo.

Julia. Julia. Julia. Julia. Julia. Julia. Julia. Julia.Julia. Julia. Julia. Julia. Julia. Julia. Julia. Julia. Julia. Julia.
Periksiantamaton Julia. Tämän maailman ja elämän Julia, Julia joka ei lopeta. Julia joka täyttää koko maan ja pään, Julia, joka nauraa Frendeille ja nuolee klitorista ja paistaa nugetteja ja lettuja ja paahtaa poppareita ja avaa tupakka-askin. Julia joka tulee halaamaan. Julia joka jää, joka ei lähde. Julia joka silittää naapurin mummon kissaa ja hymyilee pitsakuskille. Julia. Julia joka kuolee samalla kun Pamela kuolee. Ja silti niin kuolematon Julia.

- Moi.
- Vitun pässi. Mä oon laittanu sulle miljoona viestiä ja sä et vastaa.
- Sori.

Pamela vilkaisi olkkarin lattialla lepäävää köyttä. Julia kuulosti niin hengästyneeltä.

- Ei se mitään. Mä oon huolissani. Mitä sä oot syöny tänää?
- Tupakkaa, kynsiä ja kahvia.
- Ei lasketa vitun pässi.
- Unohin mainita bissen. Ja teknisesti noi lasketaan, koska ne kaikki kulkeutuu mun kehon läpi, osa kulkeutuu jopa mun ruuansulatuselimistön läpi.
- No niin kulkeutuu happiki mut ei se siltikää oo mikää Gordon Ramsay -ateria.
- Oliko muuta?
- Joo. Voitko tulla avaa oven, mä venaan ulkona.

Pamela katsoi köyttä taas, nyt pidempään. Se oli hiljaa. Pitkään.

- Tuuksä avaa?

Silloin Pamela painoi luurin korvaan.

Se raahasi tuolin koukun yläpuolelle, nousi tuolille ja sitoi köyden koukkuun. Pää oli tyhjä ja tukossa.

Puhelin värisi, värisi, värisi.
Julia, kuka muukaan. Julia joka odotti alhaalla. Julia joka ei luovuttanut. Julia joka eli. Julia joka tulisi ja halaisi ja sanoisi vitun pässiksi, mikä tarkoitti sitä, että se rakasti. Että se välitti. Että se huolehti. Julia. Ainoa Julia. Ainut Julia. Vain Julia.

Pamela laittoi Frendit päälle.
Silloin joku kilautti ovikelloa.

- Vittu. Vitun vittu, Pamela kirosi.

Ehkä joskus toiste sitten. Sitten kun ei ole enää Juliaa. Enää Juliaa. Juliaa.
Kuolematonta Juliaa.