Sadetanssija

Traktorilla

Sinä päivänä Jaska tuli traktorilla kouluun.
Me katsottiin jätkien kanssa leipälävet ammollaan. Suista tippu nurkkasätkät hiekalle kauniiseen riviin.

Se kaasutti pihaan pilkuntarkasti, varoi koukkaamasta ojan kautta, vältti osumasta reksin ladaan. Se tiesi mitä teki, mutta kymmenten silmäparien seuratessa mä saatoin erottaa hikipallerot sen hiusrajassa.

Oli vuos '71 ja pikkuvirheistä joutui helposti silmätikuksi.
Jaska itse oli heittänyt kakkosella kuulan reksin silloiseen ladaan. Sen arvosanat oli kääntyneet vuosiksi laskuun, sen kohtalaisen pyöreä perse sidottiin kiinni etupulpettiin.

Me katsottiin nurkalta Jaskan raksaa. Jokainen meistä nosti röökinsä maasta, korjasi suunsa viivaksi. Jori löysi sen sytkärinkin.

Me seurattiin, kun Jaska sammutti vempeleen ja hyppäsi ulos. Mimmit tuli jauhamaan sille jotain paskaa, vaikka oikeesti niiden katse oli Jaskan sijaan siinä raksassa. Jokanen niistä halus kyydin himaan koulun jälkeen. Enkä mä syytä niitä siitä. Meijän matka koululle oli kaikilla yli viis kilsaa. Jalat notkistu spagetiks vähemmästäki.

Mutta olihan se historiallinen hetki Simpeleellä.
Kukaan ei ollut ennen ajanut raksalla kouluun. Tietenkään. Me oltiin kolmetoista ja aliravittua työnpoikalistoa, elettiin mustavalkotelkkarin köyhien kanavalla.

Oltiin juntti-Suomen peräkylän kasvatteja. Simpele oli meidän lintukoto, mutta se mesta nokki meistä lihat kuin maakotka.
70-luvulla kukaan meistä ei osannut tavata sanaa o-nn-elli-ne-n. Ja rutiköyhänä oli vaikea osata.

Meidän ainoat kengät oli Nokian saappaat, jos ylipäätään omisti kengät. Tukat oli aina hiekassa, vaatteet löyhkäsi lannalta ja pellolta. Mä löysin kerran maantieltä viisi penniä ja juoksin heti kioskille. Se mamma laitto pussiin viisi merkkaria.
Mulla ei ollut koskaan ennen ollut varaa käydä kioskilla.

Muistan kun Jori silloin aneli multa merkkaria polvillaan.
- Ees yks, vaikka toi pienin, jooko jooko?
Se ei ollut koskaan saanut maistaa merkkaria. Mä sanoin ensin tiukasti että ei, mutta kun sen silmät meni märäksi, mä en voinut muuta kuin heltyä.

Meillä ei kenelläkään ollut himassa pennin hyrrää.

Välillä koulun jälkeen mentiin notkumaan sen merkkarikiskan läheisyyteen.
Kelattiin, että jos vaikka joku pohatta sattuu eksymään sinne ja haluaa leikkiä maailmanpelastajaa, se voisi vipata pari penniä. Tai sitten se voisi tiputtaa lompakkonsa vahingossa.
Simpeleellä ei ikinä saanut lompakkoaan takaisin.
Sen kylän asukit söi puunkuorta aamupalaksi ja heinänvarsia illalla. Jos näki lompakon, se tiesi sitä, että saisi joskus lihapullankin. Me tarvittiin pikaisesti Robin Hoodia paikalle.

Kun Jaska tuli nurkalle, mimmit oli kadonneet sen kintereiltä.

- Maistuisko rööki? Reksi tarjoo, Jori kysyi. Se oli pöllinyt röökiaskin reksin autosta.

Jaska pudisti päätään.
Me kaikki katsottiin sitä oudoksuen, kulmiin jäi stondis.
Röökistä kieltäytyminen oli ennenkuulumatonta. Varsinkin Jaskalta. Se jätkä eli virikkeistä.

Me pantiin heti merkille, että jokin oli pielessä. Sen Adhd ei näkynyt ulospäin niin kuin yleensä ja sen perinteinen nakkihymy oli kuihtunut kalmankalpeaksi pokerinaamaksi.

- Jaaha, näiksä aaveen matkalla vai ooksä kipiä? Kysyi Heikki vähän turhan retkeästi. Mä mulkaisin sitä, Jori potkaisi sitä nilkkaan.

- Hessu meinaa et onks kaikki kunnos? Jori korjasi.

Jaska oli kuin se ei olisi kuullut mitään, nähnyt mitään, aistinut. Sen leuka roikkui, hiukset peitti silmät. Se oli kietonut kädet kroppansa ympärille kuin sitä palelisi.

Mä hieroin päänahkaani vaikeana.

- Jope meinaa et onks jotai käyny? Mä korjasin ja otin Jaskan kyljen mun kainaloon.
Sen keho oli lukossa.

Jaska ei puhunut sinä päivänä. Kun se lähti raksallaan himaan, mä menin reksin pakeille. Reksi kertoi, että Jaskan isä oli poistunu elävien kirjoista, tullu maaksi uudestaan, päässy taivaan kotiin, potkaissu tyhjää, kuollu.

Se ukko oli eilen illalla istunut kiikkutuolissa peltotöiden jälkeen ja putsannut haulikkoaan kaikessa rauhassa. Lepposa mies, vihelteli ja soitti haitaria.

Jaska ja Maija oli olleet keittiössä, kun kuului pam.
Niiden faijan ase oli lauennut sen sylissä. Luoti oli mennyt läpi leuan - aina aivoihin asti.
Kattoon jäi veriläiskä. Se ei lähtenyt mäntysuovalla katosta eikä mielestä. (Myöhemmin me maalattiin se koko katto punaiseksi kaveriporukalla.)

Sinä iltana Jaska peri faijansa traktorin. Se tuli sillä kouluun joka päivä.
Reksi taisi menettää keissistä yöunensa, joten Jaskan arvosanat kohosi. Sen mieliala vaan ei meinannut palata takaisin korkeaksi.

Kesti kaksi vuotta kunnes mä huomasin jotain.

Kun Jaska peruutti traktorilla pois koulun pihasta ja kääntyi kotiin päin vievälle maantielle, sen kasvoille alkoi tulemaan pieni, ujo hymy. Ihan millin notkistuneet suupielet, ihan sekunti kirkkautta sen sameissa suosilmissä.

Se antoi mulle toivoa. Ajattelin, että niin kauan kun se lähtee traktorilla koulusta, sillä on toivoa.