Menneisyyden Varjo

Luku 2 - Tekojeni seurauksia

Makasin matalana tasaisen katon kulmassa olevan massiivisen savupiipun takana. Kurkin varovasti sen takaa katolle, joka oli toistaiseksi tyhjä.

Minä ja Cerren emme olleet päässeet pitkälle, kun kolmen joukko oli käynyt kimppuumme. Yksi oli megha, yksi hukkaveri ja kolmas oli inehma, ainakin sen perusteella, mitä ehdin sekunneissa huomaamaan. Hukkaveri oli hyökännyt Cerrenin kimppuun ja kaksi muuta olivat lähteneet perääni lähdettyäni pakoon Cerrenin käskystä.

Käpäläni tärisivät ja veri valui pitkin selkääni. Se riivatun megha oli viiltänyt selkäni vanhan arven auki. Haavaa poltteli ja uskoin, että siihen oli käytetty jonkinlaista magiaa.

Olin raapinut kynteni niin pahasti, että pari niistä oli katkennut. Lisäksi kuukausi sitten murtamani ja Pykin parantama jalka oli taas alkanut sattua niin paljon, etten ollut varma, pystyisinkö kävelemään. Se ei varmasti kestänyt pitkän matkan juoksemista heti kuukauden makaamisen jälkeen. Mikään minussa ei kestänyt.

Vetäydyin takaisin savupiipun suojiin, kun kuulin jonkun kiipeävän katolle. Jalat laskeutuivat tasajalkaa betoniselle tasaiselle pinnalle ja joku lähti astelemaan keskemmälle isoa kattoa.

"Täällä sä oot. Tiedän sen", nainen kuului murisevan. Hän ei ollut kukaan äskeisestä kolmikosta, mutta tiesin hänenkin olevan vihollinen. Vedin häntäni vasten kylkeäni ja peruutin varovasti savupiippua vasten nojaavan pellin alle päästämättä ääntäkään.

"Kultakattihaltija-sekaveri ei olekaan niin fiksu kuin luulisi", ääni pilkkasi ja asteli pahaenteisesti lähemmäs. Valmistauduin jo syöksymään juoksuun, vaikka jalkani ei tuntunut toimivan lainkaan.

Kun huppupäinen hahmo astui nopeasti piiloni eteen, ei kumpikaan ehtinyt sanoa tai tehdä mitään ennen kuin hopeinen välähdys syöksyi näkyviin jostain katon puolelta ja tyrkkäsi oranssitukkaisen naisen alas katolta niin voimakkaasti, että oli lentää mukana.

Tuijotin paikoilleni jähmettyneenä hopeaturkkista naarassutta, joka käänsi vihreän katseensa minuun hengästyneenä läähättäen.

Raahasin itseni Cerrenin luo pystymättä kunnolla kävelemään. Cerren liikautti häntäänsä.

Pysy siinä. Minä haen apua, hän sanoi ja odottamatta vastalauseita, hän kääntyi kannoillaan ja katosi näkyvistä.

Minun ei tarvinnut odottaa kauaakaan ennen kuin Cerren palasi mukanaan Ivera, Liam ja Robin.

"Eli, heti kun sut päästää yksin - tai jonkun kanssa - mihin tahansa, olet sä jo heti jonkun maalitaulussa", Ivera puhui tyynesti auttaessaan minut pois pellin alta. Mulkaisin häntä pilke silmissäni.

Ei se minun vikani ole, että olen kuuluisa, tuhahdin nojautuessani Iveraa vasten.

"Robin, hae Shein tikkaiden alapuolelle", Ivera komensi. "Niin ja Cerren, mene mukaan, mikäli ne retkut palaavat." Cerren ja Robin lähtivät suuntaan, jossa ilmeisesti oli kattotikkaat. Ivera komensi Liamia ojentamaan laukun, josta hän kaivoi kiireesti käärön sideharsoa ja kaksi Majn varsijousen nuolta. Seurasin katseellani, kuinka Ivera lastoitti takajalkani ja sitoi selkäni haavan jotenkuten.

"Älä laske painoa tuolle jalalle. Pyk saa luvan katsoa, kuinka sille kävi", Ivera ohjeisti saatuaan tekemisensä päätökseen. Nyökäytin päätäni ja lähdin liikkeelle Iveran avustamana.

Liam seurasi vaitonaisena perässä, kun kuljimme katon poikki. Ivera laskeutui ensin tikkaille ja avusti minutkin niille. Kolmella käpälällä tikkaiden kiipeäminen oli todella haastavaa, mutta kuin ihmeen kaupalla, huomasin laskeutuvani hallitusti maahan.

Kun Liam lähti ohjaamaan kärryjä vetävää Sheiniä meidän kaikkien noustua kyytiin, Ivera painoi minut lattialle piiloon mahdollisilta katseilta.

"Eli siis... Kävivätkö teidän kimppuunne ne samat, jotka hyökkäsivät Wylanin ja Nanukin kimppuun?" Robin kysyi epävarmasti. Cerren nyökkäsi.

"Varmaan. Yksi heistä oli megha ja luulen, että heidän hajunsa oli jäänyt myös Wylaniin ja Nanukiin", hän kertoi mietteliäänä pörröttäessään kädellään hopeista lyhyttä tukkaansa. "Tosin neljäs oli täysin uusi." Nyökkäsin Cerrenin sanojen vahvistukseksi.

Tarkkailin katseellani Iveraa, joka piti jalkaansa vasten selkääni. Hän ei tehnyt sitä kiusatakseen - ainakaan pelkästään - vaan hän varmisti, etten päässyt lähtemään matkoihini ilman, että hän ehtisi reagoida. Hän kun tiesi tarkalleen, miten minulla oli tapana lähteä paikalta vastustaessani apua. Toisaalta useimmiten annoin ensin parantaa itseni ennen kuin lähdin jollekin kostoretkelle. Tänään en tekisi niin. Se megha voisi viedä henkeni liian helposti.

Kun saavuimme Kaartin päämajan talliin, oli Pyk jo vastassa.

"Benitillä on täysi työ Nanukin ja Wylanin kanssa, joten hän lähetti mut hoitamaan sut - taas", hän kertoi. Jotenkin Pykin onnistui nostaa minut syliinsä, ja hän lähti kiikuttamaan minua sairastuvalle Ivera perässään. Cerren lähti toisaalle käytävässä ja Robin ja Liam jäivät auttamaan tallipoikaa vaunujen ja Sheinin kanssa.

Pyk käytännössä tiputti minut sairastuvan vapaalle sängylle. Se oli sama sänky, jolla olin herännyt kuukausia sitten Schanin yritettyä tappaa minut sellissä. Ilmassa leijaili vielä todella vaimea häivähdys minun ja Iveran tuoksuista. Tosi paljon oli muuttunut sen jälkeen. Olin silloin ollut vielä inehma ja yksinäinen. Olin pitänyt kaikki kaukana itsestäni ja näyttänyt katkeruuteni maailmaa kohtaan selvästi. Nykyään Ivera luulee minun antaneen olla - hän on valitettavasti täysin väärässä. Kätkeytynyt, piilotettu katkeruus ja raivo ovat paljon vaarallisempia kuin se, että näyttää jo ilmeiltä ja eleiltä valmiilta tappamaan kenet tahansa.

Ivera silitti päälakeani Pykin katsoessa särkevää jalkaani. Painoin kynteni patjaan hänen kokeillessaan taivuttaa jalkaa.

"Yritän kohta päättää, onko tuo taas hajonnut vai vain rasittunut, mutta siinä välissä tuo sun selkäsi täytyy puhdistaa", Pyk puheli osittain itsekseen. Kun hän lähti hetkeksi toisaalle - kuulemani mukaan hän pyysi jotain Benitiltä - sängyn laidalla istunut, jalkojaan patjalla pidellyt Ivera nojautui minua kohti ja heilautti häntäänsä.

"Muuttuiko tuon arven merkitys nyt?" hän kysäisi. Pidin samalla kohdalla ollutta arpea rangaistuksena siitä, mitä olin tehnyt, sillä yksi uhrini oli tehnyt sen haavan. Iveralla oli samanlainen ruoskaniskuista. Hän oli jättänyt sen tahallaan siihen estäen haltijavertaan parantamasta sitä, vaikka oli antanut muiden viiltojen parantua.

Katsahdin Iveraan ja räpäytin silmiäni ennen kuin pudistin päätäni. Kaikki, mitä minulle tapahtuu, on omien tekojeni seurauksia.

Iveran kasvoilla ollut virne hyytyi, eikä hän sanonut enää mitään. Me molemmat olimme alkaneet muuttua vaitonaisiksi. Emme enää kiusanneet toisiamme tai muitakaan samalla tavalla kuin ennen, ja kaikki ne ajattelemattomat temput, joita olimme aiemmin tehneet, olivat jääneet sille kaksikolle, joka oli asunut Garesjekissä yhdessä. Efalle ja Menyalle. Me tiesimme aivan hyvin, että pienimmätkin virheet saattoivat johtaa kuolemaan. Silloin olimme ottaneet riskejä, mutta olleet varovaisia. Nyt olimme pelkästään varovaisia.

Nostin päätäni laiskasti jo hetkeä ennen kuin ensimmäisen ryhmän Kim ilmaantui sairastuvan oviaukolle. Hän katsoi minua pitkän tovin ennen kuin ilmoitti: "Werna haluaa tavata teidät - teidät molemmat - nyt. Kuulemma tärkeää asiaa."

Ivera nyökkäsi. "Me tullaan heti kun Pyk on hoitanut Nelian." Vanha Ivera olisi kohottanut kulmiaan ja omahyväisesti huikannut: "Menepä sanomaan, että tässä kestää vielä", tai "Werna saa ihan itse kävellä tänne kertomaan asiansa, jos aikoo puhua loukkaantuneen kultakissan kanssa." Minulla oli ikävä sitä Iveraa. Jopa Kim näytti yllättyvän Iveran tyynestä vastauksesta. Vain Ivera oli uskaltanut sanoa Kaartin johtajalle suorat sanat tai lähettää ryhmänsä jäsenen sanomaan ne hänelle, mutta nyt ei ollut häntäkään tekemässä niin.