Menneisyyden Varjo

Luku 19 - Yön pimeydessä

Heräsin yllättävän hyvin nukkuneena. Makasin yhä sotkuisella maalla, mutta kissa ei enää ollut kanssani. Olin tavallaan harmissani siitä, että se oli lähtenyt. Olin aina pitänyt eläimistä, vaikka en ollutkaan ollut paljon tekemisissä niiden kanssa. Ne eivät kysele asioita tai vaadi vastauksia. Ne saattavat osoittaa myötätuntoa, mutta eivät näytä säälivän minua.

"Meidän täytyy jatkaa jo", säpsähdin kuullessani Krakin äänen jostain läheltä. Käännyin toiselle kyljelleni ja nousin istumaan nähdäkseni kaatuneen puunrungon päällä istuvan Krakin. Näin hänen silmistään, että hän oli kuullut minun itkeneen aiemmin.

Katsoin hämärtyvää taivasta miettien lähipäivien matkaa. Oli vaikea sanoa, kuinka lähelle meitä Ask'at, Haa'ik ja Valin olivat ehtineet.

"Meillähän on kolmen päivän matka, eikö?" Kysyin samalla, kun kampesin itseni jaloilleni. Krak nyökkäsi hitaasti. "Meidän kannattaa lähteä ylihuomenna kiertämään reitille, joka näyttää siltä, kuin menisimme Nevzymiin", kerroin. Krak ei näyttänyt olevan kovinkaan mielissään ajatuksesta, sillä toinen puoli Garesjekin ulkopuolesta ei ilmeisesti ollut kummallekaan meistä tuttua aluetta.

"Päätetään se ylihuomenna. Nyt meidän pitää vain jatkaa", Krak sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen ja nousi. Hän oli aikeissa näyttää suunnan, mutta minä olin jo keksinyt sen.

Me kävelimme ilman ongelmia metsän ja joidenkin niittyjen ja peltojenkin poikki välittämättä siitä, että maailma ympärillämme muuttui vähitellen mustemmaksi. Sekin yö oli pilvinen ja pilvet olivat niin tiheitä ja tummia, että oli pimeämpää kuin edellisenä yönä.

Kun edestä alkoi kuulua joen pauhu, ilmoitin asiasta Krakille, sillä tämä ei kuullut yhtään niin hyvin kuin minä. Krak ei kuitenkaan vastannut mitään. Hän oli tietääkseni ollut edessäni, mutten nähnyt hänen hahmoaan eikä hän vastannut minulle. Pysähdyin ja kuuntelin. Yllätyin ja hieman säikähdinkin, kun askelten äänet eivät kuuluneet edestäni, vaan takaani. Silti ymmärsin, että Krakin oli täytynyt jäädä taakseni jossain vaiheessa. Yhtäkkiä askeleet pysähtyivät kuin seinään. Käännyin ympäri ja tihrustin pimeyteen. Astuin puolikkaan askeleen taaksepäin, kun huomasin hahmon nojaamassa puuta vasten. Oli myönnettävä, että se oli vaivaannuttavaa.

Olin huutamassa Krakia, kunnes tajusin, kuinka huono ajatus se olisi. Mikäli kyseessä ei olisi Krak, eikä tuo tyyppi tietäisi minun olevan missä olin, ääntelemällä mitenkään, kertoisin sijaintini ja olemassaolostani.

Astuin keveän askeleen kauemmas haistellen ilmaa. Tietysti juuri nyt muut hajut peittivät etsimäni alleen ja tuuli puhalsi väärään suuntaan.

"Kyllä mä tiedän sun olevan siellä", hahmo sanoi pehmeästi. Väreet kulkivat lävitseni tunnistaessani Ask'atin äänen. "Turha leikkiä näkymätöntä, Neljä", hänen äänensä oli pilkkaava.

"Sillä ystävälläsi on muuten kiire Haa'ikin ja Valinin kanssa - ja kohta sulla on kiire mun kanssani", Ask'at murisi ja lähti liikkeelle. 

Olin liian väsynyt väistääkseni ajoissa, joten Ask'at sai minut saman tien maahan. Pienen hetken me huidoimme toisiamme, kunnes Ask'at sai otteen ranteistani ja painoi minut kokonaan maahan. En ollut vielä huolissani itsestäni, mutta Krakista olin. Minua tykättiin pitää elossa turhaan, mutta mikäli he tietäisivät, että Krak oli joukosta lähtenyt, he tappaisivat hänet.

"En tiennytkään että hän voi väsyttää sut noin nopeasti", Ask'at mutisi, jolloin riuhtaisin hänen otteessaan.

"Mitä sä tarkoitat?"

Ask'at ei tietenkään vastannut, vaan alkoi... Viheltää. Rypistin otsaani ja riuhtaisin taas hänen otteessaan. Hän ei lopettanut viheltämistä, mutta repäisi minua ylemmäs ja iski maahan niin kovalla voimalla, että se sai valopilkut välkehtimään näkökentässäni. Päästin väsyneen murahduksen ja suljin hetkeksi silmäni. Keskityin kultakissaan, joka kätkeytyi syvälle sieluuni. Minun oli yritettävä saada se käyttööni, koska jos joku, niin kultakissa oli mahdollisuuteni voittaa.

Älä yritä. Minä hallitsen kisuasi, enkä halua sinun käyttävän sitä nyt, ääni päässäni kehräsi. Murahdin taas ja tällä kertaa silkasta pettymyksestä itseeni. Olin ollut liian varomaton lähiaikoina - ja kuinka en ollut tajunnut, etten voi hyödyntää kultakissaa, kun voimani vienyt megha oli Ask'atin ja muiden murhaajien puolella?

Ask'at painoi minut tiukemmin maahan ja nousi pystympään vilkaistakseen olkansa yli. Kuulin kahdet askeleet jostain tytön takaa.

"Saitteko te sen?" hän kysyi.

"Tietysti - jos sä sait Jumalan Kynnen kiinni, me tietysti saatiin tämä typerys kiinni", Valiniksi tunnistamani ääni sanoi.

"Nelia?" Krakin heikko ääni kuului.

"Hitto teitä kaikkia..." sähisin ja potkaisin voimieni takaa Ask'atin vatsaan, jolloin tämä lennähti ylitseni pöllämystyneenä. Olin kerännyt tuota varten voimaa. Yhtä hyvin asetettua iskua.

Kampesin itseni jaloilleni ja syöksyin kohti Valinia ja Haa'ikia, jotka pitelivät Krakia välissään. He olivat huomanneet minun horjuvan, sillä he eivät tuntuneet olevan huolissaan. Haistoin ilmassa Krakin veren ja saatoin nähdä ruhjeet hänessä. En aikonut menettää häntä. En aikonut menettää enää ketään enkä etenkään aikonut enää jäädä vangiksi.

Hyökkäsin kohti pienempää Valinia ja painoin sormeni hänen kasvoihinsa - ei, en sormeni, vaan kynteni. Upotin veitsenterävät, rosopintaiset kynteni Valinin kasvoihin niin syvälle kuin pystyin. En jäänyt ihmettelemään asiaa, vaan potkaisin kengät jaloistani niin nopeasti kuin pystyin ja työnsin takakynteni ulos. Jopa pimeydessä näin Valinin irvistävän kivusta. Vedin kynsilläni pitkin Valinin nahkaa ja hyökkäsin sen jälkeen Haa'ikin kimppuun. Poika päästi huudahduksen, mutta toipui pian säikähdyksestä ja löi minua nyrkillä kasvoihin. Raapaisin kynsilläni hänen kasvojensa poikki ja upotin kynteni hänen solisluidensa ja lapaluidensa väliin.

"Nelia, varo!" Krak huudahti. Väistin ajoissa Ask'atin iskun, kiepsahdin ympäri ja loikkasin häntä kohti kynnet esillä. Ask'atin katse oli kiinnittynyt pimeässä hehkuviin silmiini.

"Eihän sun pitäisi pystyä tuohon!" hän huudahti jopa säikähtäneenä. Virnistin tyytyväisenä. Olin ehkä löytämässä ankkurini tai kultakissan vieneen meghan ote lipsui. Oli miten oli, minä olin saanut kynteni käyttöön. Niitä oli ollut ikävä.

Raapaisin vielä Ask'atia sydämen kohdalle ennen kuin juoksin Krakin luo ja revin tämän pystyyn. Käännyin vielä kolmen murhaajan puoleen. "Mä tapan teidät, jos lähdette peräämme nyt", lupasin samalla, kun lähdin juoksemaan raahaten Krakin mukaani.

"Miten sä teit tuon?" hän kysyi hengästyneenä meidän juostessamme.

"Ei aavistustakaan", vastasin katsoen käsissäni yhä olevia kynsiä, jotka vedin sisään yhtä helposti kuin ennenkin. "Siinä muuten meni saappaat."

"Ihan sama. Etsitään joku maatila ja hankitaan uudet", Krak vastasi ja huokaisi. "Ja kiitos. Ne yllättivät mut täysin, enkä jaksanut taistella vastaan", hän puhui. En vastannut mitään. Huomioni nimittäin kiinnittyi käteeni. Aiemmin paikoiltaan mennyt käsi ei enää sattunutkaan, vaikka se oli sattunut vielä päivällä.