Menneisyyden Varjo

Luku 50 - Menetykset

Makasin Cerrenin Kuusenkulmasta vuokraaman huoneen sängyllä tuijottaen kattoa. En voinut olla ajattelematta Iveraa, Pykiä ja muita. En tiennyt lainkaan, mitä heille oli käynyt. En tiennyt lainkaan, oliko heitä kuollut ja kuinka moni oli lähtenyt perääni. Nyt en voinut muuta kuin levätä. En tiennyt mitä tehdä ja olin uupunut, joten lojuin vain sängyllä yrittäen saada kynteni ulos, tai edes silmäni muutettua. Mutten tuntenut häivähdystäkään kultakissasta. En voinut uskoa, että niin oli käynyt. Ensin Xalia oli ottanut kultakissani voimiensa hallintaan, mutta nyt kun Xalia oli kuollut, kultakissaa ei enää tuntunut olevan. Jopa silloin kun kultakissani oli ollut hänen hallinnassaan, olin tuntenut sen, en vain ollut uskaltanut käyttää sitä peläten menettäväni sen hallinnan. Nyt sitä ei enää tuntunut olevan.

Katselin tylsiä kynsiäni käsi koholla maatessani selälläni sängyllä. Ei merkkiäkään teristä. Ei merkkiäkään kultakissasta. Suljin silmäni purren hampaani yhteen. Vedin syvään henkeä ja puhalsin hitaasti ulos saaden itseni rauhoittumaan hieman. Cerren oli oikeassa yhdestä asiasta. Olin pärjännyt vuosia pelkkänä ihmisenä. Oli opittava selviämään taas ilman kynsiäni.

Hätkähdin, kun yhtäkkiä oveen koputettiin. Juuri eilen lähes yhtä aikaa kanssani saapuneet Unamej, Nierry, Keno ja Haien olisivat vain marssineet sisään, koska he olivat saaneet avaimen huoneeseen. Cerrenkin olisi tietysti tullut myös suoraan koputtamatta, koska huonehan oli hänen, mutta toisaalta hänen olisi myös kuulunut olla ulkona yrittämässä harhauttaa Ask'atia ja tämän porukkaa, jotteivät he huomaisi minua.

Nousin hiljaa ja raahustin ovelle laskien käteni ovenkahvalle. Enää en välittänyt, kuka ovella olisi. En ollut luovuttanut, mutta olin valmis taistelemaan, mikäli oven takana olisi vihollinen. Olin ehkä murtunut ja kynteni menettänyt, mutta minulla oli veitseni ja selviytymistahtoni. Sitten avasin oven, ja astuin nopean askeleen taemmas.

Ovella seisoi kolme tuttua kasvoa. Tuijotin heitä pitkän tovin, ennen kuin kohotin hieman päätäni ja astuin sivuun päästääkseni heidät sisälle. Ivera, Pyk ja Naliq raahustivat haavoittuneina sisälle huoneeseen ja suljin oven heidän perässään.

Oli pitkään hiljaista, kunnes peruutin takaisin sängylle ja kaaduin vasten seinää. "Anteeksi, että mä hylkäsin teidät", sanoin hiljaa sulkien silmäni.

Ensin kukaan ei vastannut.

"Mä käskin sun juosta", Ivera sanoi viimein, horjahteli sängyn luokse ja tuli halaamaan minua. Hänellä oli haavoja olkapäässä, jaloissa ja kyljessä, ja muutkin olivat ruhjeita täynnä.

"Missä kaikki muut ovat?" uskalsin kysyä.

"Ne jäivät lähistölle. Cerren löysi meidät ja lähetti sun luoksesi samalla kun se on laumasi luona. Se Keno-tyyppi on parantamassa joukon vammoja nyt kun..." Ivera vilkaisi Pykiä, jonka yleensä niin kirkkaissa sinisissä silmissä oli tyhjä katse. Ymmärsin heti, mikä hänen oli. Vedin syvään henkeä, nousin ja astelin Pykin eteen tärisevin, hennoin askelin. Yleensä en halannut ketään, mutta nyt halasin Pykiä. Silloin hän alkoi itkeä, ja niin itkin minäkin. Larez ei ollut selvinnyt. Hän oli taistellut Forenia vastaan, mutta oli hävinnyt.

"Anteeksi. Hän uhrasi henkensä taistellessaan Forenia vastaan. Hän sanoi tehneensä sen meidän kaikkien vuoksi, koska meillä on elämää edessä..." sopersin. "Ja hän kertoi, että olisi uhrannut henkensä sun vuoksesi epäröimättä hetkeäkään." Pyk ei vastannut mitään, hän vain halasi minua. Tiesin, että hän itki. En ollut koskaan nähnyt Larezin ja Pykin olevan kovin läheisiä, mutta tiesin, että oli vaikeaa vaikuttaa läheisiltä sellaisissa oloissa, joissa olimme olleet jo pitkään.

Peruutin lopulta Pykin luota ja katse jaloissani menin takaisin sängyn luo. "Onko... Onko muita kuolleita?" Kysyin heikolla äänellä. En oikeasti halunnut tietää, mutta minun oli saatava tietää.

Kun muut pudistivat päitään, en juurikaan tuntenut helpotusta. Taistelut kuitenkin jatkuisivat, niin pitkään, kunnes olisin kuollut.