Menneisyyden Varjo

Luku 16 - Hyvästit Taivaskylälle

Krak hyvästeli joukon läheisiä ystäviään kun minä istuin hissin kehikolla tarkkaillen tilannetta puolikkaalla silmällä. Painoin kättäni poskeeni, joka oli turvonnut ja muuttunut siniseksi. Siksi aikaa, kun Krak oli lähtenyt mökkiinsä keräämään tavaroitaan, hän oli suostunut jättämään minut yksin sillan kaiteelle istumaan. Paikalle oli tullut kolme nuorta, jotka olivat piirittäneet minut.

"Mitä te haluatte?" Olin murahtanut, jolloin yksi nuorista, vaaleatukkainen poika, jolla oli pisamia kasvoissaan ja synkän harmaat silmät, irvisti ilkeästi ja astui lähemmäs.

"Jumalan Kynsi, eikö?" Hän oli kysynyt kylmän rauhallisesti. Kohautin olkiani.

"Saatan ollakin."

"Me ollaan kuultu susta", ruskeatukkainen tyttö lähes valkeilla vaaleansinisillä silmillä hyrähti. Rypistin hieman kulmiani varautuneena ja siirsin huomaamattomasti jalkojani valmiiksi liikkumaan. Osasin olettaa heti, että he aikoivat käydä kimppuuni. Kolmikko oli mulkoillut minua ja tarkkaillut sinä aikana, kun Krak oli välttämättä halunnut kantaa minut mökilleen ja myöhemmin myös Reanin luo ilmoittaakseen tälle lähtevänsä.

"Sä tapoit viattomia. Sä tapoit pahoja, mutta myös hyviä. Joten mikä on sun puolustuksesi?" Kolmas, vaaleanruskeatukkainen poika ruskeilla silmillä sihisi astellen lähemmäs. Katsoin heitä kuin en tietäisi lainkaan, miksi he vaikuttivat niin hyökkääviltä. Minun onnistui jopa väsyneestä päästäni huolimatta näytellä säikkyä tyttöä. Silti lopulta kohotin leukaani uhmakkaasti ja hypähdin alas kaiteelta, jolla olin istunut, suoraan kolmikon keskelle.

"Mä tapan elääkseni, en huvikseni taikka työkseni", sanoin ilmeettömänä. Kun olin puskemassa ruskeatukkaisen tytön ja vaaleatukkaisen pojan välistä, jompikumpi heistä tönäisi minua ja kaikki kävivät kimppuuni. Olin pärjännyt ihan hyvin yksin, kunnes vaaleatukkainen poika tuli tönäisseeksi olkapäätäni, joka oli aiemmin mennyt paikoiltaan. Se sai minut haukkomaan henkeä ja joutumaan luovuttaa muun kuin torjunnan suhteen, mutta silloin Kerihja ilmaantui paikalle hätyyttämään nuoret pois kiroten näitä. Sen jälkeen hän auttoi minut ylös ja kehotti mennä Krakin luo. En ollut mennyt.

Katsoin yön pimeyttä hiljaa. En ollut varma, miksi Krak ajatteli hyväksi ideaksi sen, että lähdimme liikkeelle aamuyössä ja hän ei ollut nukkunut lainkaan koko yönä. Tiesin, että metsässä liikkui susia - puhumattakaan niistä susista, joita salamurhaajiksikin kutsutaan. Väsynyt korppi ja vieläkin väsyneempi haltija, joka ei pysty muuttumaan toiseen muotoonsa eivät ole kovin hyviä vastustajia nälkäistä susilaumaa vastaan - tai jos kallosusia tai suunnilleen kaksi vuotta sitten eteläiseltä Helvetinerämaalta lähteneitä helvetinerämaanpetoja. Kallosudet ovat voimakkaita ja tappavia, tavallisia susia paljon isompia, ja helvetinerämaanpedot ovat sellaisia, joita ei voi eläviksi kutsua. En tiedä niistä muuta kuin että niihin ei halua törmätä. Kuulemma ne eivät yleensä nouse Solkerfin vuoristoa pohjoisemmaksi.

Krakilla oli ilmeisesti aika paljon ystäviä, kun otti huomioon miten paljon väkeä hänen ympärillään pyöri. Olin liian väsynyt jaksaakseni vaivautua kuuntelemaan puhetta.

Viimein Krak heitti repun olalleen selässään olevien miekkojensa ystäväksi ja asteli luokseni. "Lähdetään."

Nostin katseeni häneen. "Joko?" Se sai Krakin hymähtämään, mutta hän ei sanonut mitään, vaan nousi kehikon reunalle ja odotti minun nousevan seisomaan ennen kuin antoi luvan laskea hissin alas. Hän heilutti ystävilleen hyvästiksi, kun minä van katselin jalkojani hiljaa. Olin viimein keksinyt, miksi olin niin uupunut. Se oli tapahtunut vain hetki sitten, kun olin kuullut äänen päässäni.

Alkaa ote lipsua. Vähän vielä, niin et jaksa enää vastustaa minua. Ehkä saan sinut raatelemaan jonkun - ajattele, kuinka hauskaa olisi, jos tappaisit äitisi!

Ääni oli ollut sen jälkeen hiljaa ja niin olin ollut minäkin. Pelkäsin todella tappavani jonkun, mutta Krak etenkään ei lähtisi siitä huolimatta seuraamasta minua. Löisin vaikka vetoa, että siinä oli taustalla jotain muuta. Ehkä hän vain halusi lähteä piilopaikastaan tai kyseessä oli jokin kunniaan liittyvä juttu.

Katsoin vaitonaisena pilkkopimeää metsää, joka näytti uhkaavalta, vaikken ollutkaan koskaan pelännyt pimeää. Kuuntelin korva tarkkana jokaista ääntä, joka voisi viitata mahdollisiin tunkeilijoihin metsässä. En aikonut taistella väsyneenä, yhdellä kädellä ainakin kolmea salamurhaajaa vastaan. Pimeys ei sinällään ollut ongelma minulle, koska näin ihmistä paljon paremmin silloinkin, mutta sinä yönä oli uusikuu ja taivaan peitti sankka kerros pilviä. Valoa ei siis ollut oikeastaan lainkaan, joten metsä oli käytännössä täysin pimeä, jopa minulle haltijan silmilläni.

Alas päästyämme hypähdin alas kehikolta ja katsoin pimeässä tyhjyydessä ympärilleni. Näin juuri ja juuri Krakin siluetin kehikon toisella puolella.

"Lähdetään Garesjekiä kohti", sanoin hiljaa. Yhtään kovempi ääni olisi kuulostanut tyhjyydessä huudolta. Krak asteli ohitseni ja tarttui käteeni.

"Tule, se on täälläpäin", hän ilmoitti. Muutaman askeleen kuluttua hän irrotti kädestäni ja jatkoi matkaa. Seurasin häntä sokeana tietämättä varmasti, mihin kuljin.

* * *

Tummatukkainen poika hieman tummalla iholla ja vihreillä silmillä saapui kuun synkimpänä yönä takaisin Taivaskylään. Hän kiipesi ketterästi ylös puuhun ja hämmästyi, kun väkeä oli siihen aikaan erään hissin luona himmeän lyhdyn valossa. Poika oli ollut käymässä matkalla ja oli matkannut siihen asti koko yön päästäkseen ennen aamua kotiin.

Hän hyppäsi kahden sillan tyhjän välin yli ja asteli toista siltaa pitkin kohti kerääntynyttä väkeä. Hän halusi tietää, mitä oli meneillään. Oliko metsässä nähty tunkeilijoita? Olivatko he paljastumassa?

Poika pääsi entisen salamurhaajan luo, tytön, jonka hiusten värjätty mustuus oli jo hävinnyt ja paljastanut kirkkaanoranssin hiuspehkon.

"Parik!" Tyttö huudahti iloissaan nähdessään pojan. Parik hymyili iloisesti ja halasi tyttöä.

"Hei, Tilly - mitä täällä seistään?"

Tilly puski itsensä kauemmas Parikista ja vilkaisi väkeä. "Mä kerron kun päästään mökkiini", hän vastasi hiljaisella äänellä, tarttui Parikin käteen ja lähti kohti mökkiä.

Mökissä Parik istui tottuneesti sohvalle ja kallisti päätään. "No, antaa kuulua", hän hoputti. Tilly harkitsi hetken sanojaan.

"Tänne tuli aamulla ulkopuolinen - siis hänkin oli mun ja monien muiden tapaan entinen salamurhaaja, mutta hän tuli muualta", hän aloitti. "Hän viipyi vain hetken, koska häntä jahdataan. Hän siis lähti ihan äsken ja Krak lähti hänen mukaansa." Parik alkoi turhautua Tillyn kiertelyyn.

"Kuka hän siis oli?" Hän kysyi. Tilly hymyili hieman.

"Njoki Haflan."

Parikin silmät laajenivat. Hän ei voinut uskoa kuulemaansa ja pelkäsi kuulleensa väärin, joten hän kysyi, mitä Tilly oli sanonut, mutta Tilly toisti saman nimen uudelleen. Parik oli lähtenyt muutama vuosi sitten äitinsä suvun kartanon lähikaupungista, Isjihorista, kuultuaan, että hänen siskonsa saattaisi olla pohjoisessa. Ei hän ikinä ollut olettanut todella kuulevansa siskostaan - saatika siitä, että tämä oli käynyt hänen nykyisessä kodissaan.

Parik halusi kysyä, miksei Tilly ollut pyytänyt Njokia odottamaan häntä, mutta hän ymmärsi jo totuuden. Pikkusisko oli ollut salamurhaaja, häntä jahdattiin, hänellä oli jo toinen elämä ja hän ei muistanut Parikia, muuten hän olisi jo aikoja sitten kysellyt hänen peräänsä.

"Hetkinen... Jos Njoki kerran oli salamurhaaja ja on lähtenyt, miksi hän luulee, että häntä jahdataan niin päättäväisesti, ettei hän voisi jäädä tänne?" Parik ihmetteli. Tilly huokaisi.

"Sähän olet kuullut Jumalan Kynnestä."

Parik painoi päänsä alas kädet sen molemmilla puolilla. Mihin sisko olikaan sekaantunut...