Menneisyyden Varjo

Luku 41 - Yksinäinen susi

Lojuin lattialle asetetulla petillä aamuun saakka. En saanut unta, tuijotin vain tyhjyyteen. Ornak nukkui ihmismuodossa pääni kohdalla pitkittäin ja Ivera nojasi selkääni. Molemmat olivat halunneet olla lähelläni valvomassa minua. Timitrikin oli lähistöllä, muttei ollut tullut aivan lähelle, koska tiesi, että olin hänelle vihainen kaikista salaisuuksista. Tai en oikeastaan ollut vihainen, mutta olin enimmäkseen pettynyt. Miksi minulta piti salata niin paljon asioita?

Krak oli löytänyt Tillyn, Parikin ja Hjuun ja Mejkan aivan iltamyöhään, kun hän oli käväissyt lentämässä tarkistuskierroksen lähistöllä. Nelikkokin nukkui laumani kanssa harjoitussalin yhdessä nurkassa, johon minä olin asettunut nukkumaan ja toiset olivat tulleet perässä. Kuten minussakin, oli Hjuun ja Mejkan näkeminen herättänyt laumassani hämmennystä ja yllättyneisyyttä. En kuitenkaan ollut jaksanut seurata tilannetta sen enempää. Olin vain kuunnellut sen, että kaksoset olivat kertoneet Nawellin ja tämän isän odottavan heitä kotiin taas jonain päivänä. He siis tiesivät Hjuun ja Mejkan lähdöstä ja koska kyseessä olivat heidän isosisaruksensa, oli heidän perheensä antanut heidän lähteä.

Nostin laiskasti päätäni, kun kuulin kahahduksen. Painoin pääni takaisin alas huomatessani, että Cerren oli noussut. Seurasin katseellani, kuinka suden muodossa nukkunut Cerren tassutteli hiljaa laumamme ympäri tarkkaillen etenkin Ornakia, Parikia, Hjuuta ja Mejkaa. Hän siristi hieman silmiään ja irvisti pienesti katsoessaan Tillyä. Vaikka Tilly ja Cerren olivatkin liikkuneet yhdessä hetken ollessaan Larezin mukana, ei Cerren kuitenkaan pitänyt Tillystä, joka yleensä seurasi sitä, jonka puolella hänen oli mahdollista selvitä hengissä. En kuitenkaan uskonut edes Tillyn olevan niin typerä, että hän pettäisi minut.

Minun oli käännettävä kylkeä nähdäkseni Cerrenin tämän päästyä väärälle puolelleni. Onneksi hän ei huomannut, että seurasin häntä. Kaksi väsynyttä petoa nimittäin saattaisi saada pahaa jälkeä aikaan, jos toinen jäisi kiinni hiippailusta ja toinen tarkkailusta. Cerren tassutteli Timitrin vierelle ja töytäisi tätä nenällään. Timitri nosti päätään ja silmiensä totuttua edes hieman pimeyteen, hän nyökkäsi Cerrenille.

"Joo, mene vain. Nähdään viiden päivän kuluttua Kuusenkulmassa", hän kuiskasi. Cerren heilautti häntäänsä ja lähti kohti salaovea, joka oli jätetty raolleen yöksi, koska näemmä kukaan ei uskonut, että joku tunkeutuisi luoksemme.

Kun Cerren pääsi käytävään, olin jo odottamassa sen loppupäässä nojaillen seinään. Cerren näytti sekunnin murto-osan ajan siltä, kuin hän hyppäisi nahoistaan, mutta peitti pian ilmeensä ja nosti päähän.

"Miksi Kuusenkulmassa?" kysyin kylmän rauhallisena. En ollut koskaan käynyt Kuusenkulmassa, mutta tiesin sen olevan majatalo etelämmässä Shiien-joen varrella. Se jos joku oli murhaajien, maantievarkaiden ja palkkionmetsästäjien paikka - ja Cerren ajatteli mennä sinne.

Hukka luimisti korvansa ja lähti hitaasti tassuttamaan minua kohti aikeenaan joko hypätä ylitseni tai kiertää minut. Varauduin myös siihen, että hän kävisi kimppuuni, tosin hän ei varmaankaan ollut tekemässä sitä, koska halusi selvästi pysyä piilossa.

"Cerren", tiukkasin pimeässä hehkuvilla silmilläni. Cerren päätti pysähtyä ja loi minuun synkän katseen. Minun täytyy löytää apua ja löytää ne. Tiesin, keistä hän puhui. Hän halusi löytää Ask'atin joukon ja johtajat.

Pudistelin päätäni vetäen ylleni taas Neljän naamion. Pelkäsin menettäväni Cerrenin. Hän osasi olla epäluottavainen rakki, mutta niin osasin minäkin. Hän oli osa laumaani ja hyvä ystäväni. Mikäli hän jäisi kiinni salamurhaajien vakoilusta, hän menettäisi henkensä tai ainakin kärsisi.

Napsuttelin kieltäni ja loin kasvoilleni vinon hymyn mutristaen huuliani. "Mähän olen tämän lauman johtaja, alfa, ja mun mielestäni sun ei pitäisi lähteä", ääneni muistutti kehräystä. Cerrenin kurkusta kohosi murinaa, jolloin pyöräytin silmiäni. "Älä viitsi. Ei sun tarvitse häipyä mihinkään. Pykin ei pidä taistella, koska hän on parantaja, joten mä olisin ainoa eläinmuotoinen taistelija, jos sä häivyt - eikä mun anneta edes taistella, koska nuo haluavat pitää mut turvassa. Enkä mä usko Ornakin taistelutaitoihin", sanoin niellen katkeruuden. Cerren mulkaisi minua tiukasti ja lähti hiippailemaan ohitseni.

"Pysähdy", murisin kylmän rauhallisena. Tällä kertaa Cerren ei pysähtynyt, vaikka hänen vaistonsa käskivät tehdä niin, koska olin laumassa häntä ylemmässä arvossa. Seurasin hänen menoaan vaitonaisena. En ollut varma, mitä minun kuuluisi tehdä. Voisin pakottaa hänet jäämään, mutta toisaalta se ei auttaisi loppujen lopuksi kumpaakaan, koska se kiristäisi välejämme todella paljon.

Lopulta päätin harppoa Cerrenin kiinni ja laskin käteni pehmeästi hänen selälleen. Hän katsoi minuun lapansa yli ensin leiskuvalla katseella, mutta se palo sammui, kun hän näki lannistuneen, epätoivoisen katseeni.

"Mene vain. Mutta usko pois, jos sulle käy jotain, sä kärsit", pakotin itseni naurahtamaan. Cerren nyökäytti päätään räpäyttäen silmiään, joissa näkyi kätketty pelko. Hän kyllä tiesi riskit, mutta halusi silti auttaa. En tiennyt, mistä hän oli etsimässä apua, mutta mikäli hän löytäisi sellaista, olisin todella kiitollinen.

Cerren tönäisi minua kepeästi lavallaan ennen kuin hän loikki salaovelle ja lähti siitä ulos. Kävelin hiljaa oven luo, suljin sen, varmistin, että sen salpa meni kiinni ja lähdin sitten takaisin käytävässä vakuutellen itselleni, että Cerren pärjäsi. En voinut uskoa, että laumastani oli lähdössä kanssani vain Pyk, Ivera, Krak, Wylan, Naliq ja Kalla ja Timitri. Maj, Tilly ja Larez eivät tuntuneet kuuluvan laumaani ja sisarukseni olivat vasta liittymässä siihen.