Menneisyyden Varjo

Luku 37 - Löysin oikean polun

Aamu oli vielä varhainen, kun seisoimme Nawellin perheen ovella hyvästelemässä heidät. Hjuu ja Mejka seisoivat sivussa tarkkailemassa minua omituinen ilme kasvoillaan. Vilkuilin kaksikkoa vähän väliä epäillen, että he olivat kuunnelleet eilisiltaisen keskustelumme. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, koska olimme muutenkin lähdössä. Karn ja Nawell olivat sanoneet, että saisimme halutessamme tulla seuraavaksikin yöksi heille. He kuulemma halusivat olla avuksi sellaisille, joilla ei ollut paikkaa. Se kuulosti järkeenkäyvältä, koska he olivat adoptoineet Hjuun ja Mejkankin. Olimme kuitenkin sanoneet, ettemme varmaan palaisi heidän luokseen. Meidän oli nimittäin tarkoitus lähteä heti kokoonnuttuamme Solertauhissa käymisen jälkeen.

Solertauhin lähellä me pysähdyimme, koska oli aika hajaantua. Me pidimme hyvästit lyhyinä, koska jokaisen meidän oli tarkoitus jatkaa matkaa vielä illalla. Kenenkään ei kuulunut jäädä vangiksi sinitakeille tai Kaartille tai etenkään kuolla Timitrin kynsiin.

Minä, Ivera, Krak, Cerren ja Robin jatkoimme omaan suuntaamme kohti valtavaa kartanoa, jota Solertauhiksikin oli kutsuttu. Puristin kädessäni luotia, jonka todella pelkäsin hukkaavani. En myöskään uskaltanut laittaa sitä taskuuni, koska en edes huomaisi, jos se tippuisi sieltä.

"Jännittääkö?" Ivera kysyi kävellessään vierelläni. Kohautin olkiani.

"Enpä tiedä. Kaikki riskit alkaa olla normaaleja", sanoin vaimeasti. Ivera vilkaisi minua pikaisesti.

"Tarkoitin, että jännittääkö Timitrin tapaaminen", hän korjasi. Huomasin hänen käytöksestään lievää hätääntyneisyyttä, jolloin pysähdyin ja siristin silmiäni kallistaen hieman päätäni. Huuleni nousi pieneen virneeseen.

"Sä pelkäät, että lähden hänen kanssaan pois, eikö?" se ei ollut kysymys. Olin jo ymmärtänyt sen. Hänellä oli ollut kiire yrittää olla mielikseni, jotta jäisin hänen kanssaan, vaikka Timitri olisi taas ihminen.

Vilkaisin toisia, jotka olivat jatkaneet edellemme. Käännyin taas Iveran puoleen ja hymyilin lämpimästi. Astuin jopa häntä lähemmäs, jolloin seisoimme lopulta aivan lähekkäin. "Me ollaan koettu niin paljon yhdessä, etten mä enää hylkää sua. En vaikka mulla olisi koko perheeni kasassa. Kaikkea on tapahtunut, mutta mitään sellaista ei tapahdu, joka erottaisi meidät", sanoin hiljaa ja kurotin kättäni kohti Iveran kauniin harmaita hiuksia. Huoli tämän silmistä haihtui ja muuttui lämmöksi. Virnistin vinosti, vedin Iveran kasvot lähemmäs omiani ja painoin huuleni hänen huulilleen suudelmaan. Hän kietaisi häntänsä omani ympärille ja pyyhkäisi sormellaan poskellani olevaa arpea.

"Älä kuole tuonne", Ivera henkäisi minulle, kun astuimme kauemmas toisistamme.

"Ei mua saa hengiltä", naurahdin pehmeästi.

Vedin syvään henkeä, ennen kuin avasin Solertauhin oven. Heilautin häntääni merkiksi olla mahdollisimman hiljaa ja osoitin vuoron perään kumpaankin suuntaan ja jokaista meistä. Cerren menee oikealle katsomaan, onko siellä ketään tai mitään ja minä, Ivera, Krak ja Robin menemme vasemmalle. Jos epäkuolleita tulee vastaan, vaikka se olisikin Timitri, te harhautatte niitä, kun minä juoksen Naimeen työhuoneeseen. Kukaan ei satuta Timitriä tai mistään tästä ei ole hyötyä. Toiset nyökkäsivät hiljaa ja lähdimme sisälle sulkien oven perässämme. Cerren muuttui sudeksi ja lähti jolkuttamaan oikealle, kun me suuntasimme vasemmalle.

Kuljin mahdollisimman hiljaa peläten, että yhdestäkin harha-askeleesta kuuluva ääni kutsuisi Timitrin luokseni. Pelkäsin myös, että kartanossa olisi muitakin epäkuolleita. Uskoin kuitenkin, että mikäli niitä oli joskus ollut, ne olivat tähän mennessä jo kadonneet johonkin. Kunhan vain Timitri olisi yhä paikalla.

Kartano tuntui vielä aavemaisemmalta kuin viimeksi. Nyt kaikki hajut olivat haihtuneet silkoiksi hävähdyksiksi, jotka enteilivät jostain menneestä. Käytävät olivat tyhjiä, kun niillä oli aiemmin norkoillut murhaajia tarkkailemassa, keitä käytävillä kulki. Minä en ikävöinyt käytävillä seisovaa väkeä, mutta kartano oli entistäkin vaivaannuttavampi ilman heitä.