Menneisyyden Varjo

Luku 45 - Yhtä laumaa

Istuin majatalon katolla katsellen kaukaisuuteen. Olimme Garesjekin muurin tuntumassa, ja saatoin nähdä nummet muurin toisella puolella. Aivan taivaanrannassa näin metsänrajan, jonne suuntaisimme tänään. Kimin joukko oli jossain siellä metsän laitamilla varmaankin lähdössä taas liikkeelle.

Minun ei ollut järkevää istua kultakissana katolla, mutta minun oli saatava tuntea tuuli turkissani. Minulla ei enää ollut huono olo, vaikken voinut sanoa, että voisin hyvin.

Käännyin katsomaan taakseni, kun kuulin rapinaa katolta. Kallistin päätäni yllättyneenä katsoessani Varjoa, mustaa, suurisilmäistä kissaa, joka ilmaantui aina toisinaan luokseni. Olin alkanut epäillä sen liikkuvan jonkun minua seuraavan mukana tai jopa olevan joku minua seuraava, mutten ollut haistanut sitä missään muualla kuin siellä, missä näin sen ja muutenkin kissa-anirmat olivat harvinaisia, kuten koira-anirmatkin, koska ne olivat kesyjä eläimiä. Se siis luultavasti oli vain hyväkuntoinen kulkukissa, joka jotenkin aina löysi minut.

Joka tapauksessa seurasin katseellani pientä kissaa, joka hiipi luokseni äänettömästi ja tarkasteltuaan minua hetken aikaa, se tuli katonharjalle viereeni ja puski etukäpälääni kehräten rauhoittavasti. Katsoin sitä vaitonaisena ja laskeuduin kyyryyn yltääkseni painamaan pääni kissaa vasten. Varjo kehräsi ja käpertyi viereeni katsomaan muurin yli. Varjo ei puhunut lainkaan, kuten minulla oli tapana puhua katseellani Cerrenin, Pykin ja oikeastaan kaikkien kanssa ollessani kultakissa. Jopa osa normaaleista eläimistä osasi puhua niin, että me anirmat ymmärsimme niitä. Varjo ei siis tainnut yksinkertaisesti olla puhelias.

Katsoin pitkään auringonnousua pieni Varjo-kissa vierelläni, kunnes se puski minua hyvästiksi ja loikki katon reunalle. Kuulin rapinaa ränniltä Varjon kiivetessä sen avulla alas. Katsoin hiljaa kissan perään ja kyyhötin katolla vielä jonkin aikaa ajatellen, että meidän pitäisi lähteä liikkeelle, mutta toisaalta tunsin silloin oloni rennoksi.

Viimein nousin venytellen ja loikin alas katolta, huoneemme parvekkeelta. Yllätyin siitä, mitä näin saapuessani paikalle. Krak, Hjuu ja Mejka seisoivat juuri suljetun oven edessä ruoka-annosten kanssa ja tapittivat samaa näkyä kuin minäkin ja muut, jotka olivat huoneessa. Larez, Maj, Kalla ja Timitri olivat lähteneet aikaisin aamusta selittelemättä asiaa juurikaan, mutta he lupasivat palata ennen lähtöä.

Katsoin korvat luimussa Ornakia ja Pykiä, jotka seisoivat kissapetoina vastakkain, turkit pörrössä ja naamat vääntyneinä sähinään. Vaikka Ornakin kultakissa olikin Pykin leopardia paljon isompi, Pyk näytti uhkaavammalta hänen häntänsä vispatessa, hampaansa ollessa vielä selvemmin esillä kuin Ornakilla ja hänen näyttäessään kaksi kertaa oikeaa kokoaan suuremmalta pörhistettyään turkkinsa.

Vilkaisin kysyvänä Iveraa ja Parikia, jotka olivat selvästi peruuttaneet juuri Pykin ja Ornakin alettua taas ärhennellä toisilleen kuten Solertauhin harjoitussalissa.

"He eivät ole samaa mieltä suunnitelmista", Parik ilmoitti.

"Ja Ornak haluaa viedä sut Haflanien kartanoon", Ivera sanoi tuijottaen yhä yllättyneenä sähisevää kaksikkoa, mutta salaa hän mulkoili Ornakia kiukkuisena.

Olisin ehkä tehnyt jotain muuta, jos Pyk ei olisi loikannut kohti Ornakia. Tiesin, että hän oli suuttunut, koska sisarukseni olivat vain ilmaantuneet mukaan ja yrittivät viedä minut pois laumani luota. Loikkasin yhden pitkän loikan päästäen raivoisan karjaisun, jollaiseen en ollut uskonut pystyväni. Pyk ja Ornak eivät saaneet aikaa reagoida, kun iskeydyin Pykiä vasten ja heitin voimakkaalla kiepautuksella hänet ison parisängyn päätyä vasten. Sängyllä istunut, tilannetta seurannut Naliq kavahti hieman. Ilmaan lehahti laimea veren haju. Pyk vääntäytyi vatsalleen ja katsoi minua korvat luimussa ja Ornak oli peruuttanut pari askelta tarkkaillen minua hieman säikähtäneenä. Mulkoilin kumpaakin leiskuvin silmin ja sähisin.