Menneisyyden Varjo

Luku 48 - Luulit voittaneesi

"Kenellä on heittoveitseni?" Huikkasin niiden puuttuessa kuljettuani kultakissana. Muut ajattelivat hetken osuuttaan ja osa kielsi ottaneensa niitä, kunnes Naliq heitti pussin minulle.

"Mä otin ne", hän vastasi, kuin se ei olisi jo tullut selväksi. Vaikka olimmekin olleet melko hiljaa, olimme jutelleet jonkin verran, ja vieläpä hyväntuulisesti. Emme olleet vieläkään törmänneet ongelmiin. Saapuisimme Kuusenkulmaan sen hetkistä tahtia kulkiessa suunnilleen huomisaamupäivänä, mikäli nukkuisimme kunnolla yön yli. Minä ehtisin sinne iltaan mennessä, jos juoksisin kultakissana, mutta mielummin matkaisin koko päivän ja seuraavan aamun muiden kanssa.

Katselin taivaalle, jolla aurinko loisti kirkkaasti. Kolme lintua kaarteli yläpuolellamme. Ne eivät kuuluneet joukkoomme, eivätkä tainneet olla muodonmuuttajia ollenkaan. Ne vain odottivat, mikäli kuolisimme kesken vaelluksen - emmekä edes olleet aavikolla.

"Mitenköhän Cerrenillä on mennyt?" Pyk mietti. Se oli ensimmäinen kerta, kun olimme ottaneet hänet puheeksi sitten lähdön. Me emme lainkaan tienneet, oliko hän kunnossa, vai olivatko salamurhaajat saaneet hänet kiinni, joten mielummin olimme puhumatta hänestä. Kukaan ei halunnut ajatella, että Cerren olisi jäänyt kiinni.

"Hän on vahva, hän varmasti on päässyt Kuusenkulmaan saakka", Timitri vakuutti. Häneen luotiin pieniä kiukkuisia ja tuomitsevia silmäyksiä. Timitrihän se oli Cerrenin liikkeelle lähettänyt. Mutta hän sentään uskoi hukkavereen, kun meidän muiden usko alkoi olla lopussa. Enkä enää halunnut haastaa riitaa Timitrin kanssa. Olin viimein saanut hänet takaisin, enkä voinut käyttää kallista aikaamme riitelyyn.

Avasin suuni sanoakseni jotain, kun jähmetyin aloilleni. Kuulin rasahduksen jostain aivan läheltä, eikä se kuulunut kenestäkään meistä, vaan ennemmin ylempää, kuin puista. Kuuntelin korvat höröllä. Muutkin olivat pysähtyneet ja kuuntelivat etsien, mitä olin kuullut.

Sitten kuului metallin kalahdus. "Hitto", kirosin. He olivat päässeet todella lähelle ilman, että kukaan meistä oli kuullut. Odotimme. Muutkin olivat tajunneet, että meitä vaanittiin, ja he valmistautuivat lähes huomaamattomasti taisteluun. Krak, Tilly ja sisarukseni olivat siirtyneet lähelleni vahtimaan minua ja toisiaan, kun Ivera ja Timitri siirtyivät kauemmas valmiiksi taistelemaan.

Viimein monta, todella monta hyökkääjää loikkasi alas puista, täysin näkymättömistä ympärillämme ja yläpuolellamme. Kuulin huudahduksia ja taistelu alkoi. Se tapahtui todella nopeasti, enkä voinut edes käsittää heti, mitä tapahtui. He olivat löytäneet meidät viimein. Tai he olivat koko ajan seuranneet meitä.

Heitin veitsen, jos toisenkin, kunnes joku tarttui olkapäähäni. Tunnistin heti kosketuksen Iveraksi. "Juokse", hän kuiskasi. Vilkaisin häntä nopeasti. Tänään en aikonut väittää vastaan.

Nyökkäsin nopeasti ja pinkaisin juoksuun ohittaen sisarukseni ja vastustajat. Törmäsin johonkuhun, jonka tunnistin Bresvickiksi vilkaistessani tätä. Tunsin yhtä aikaa yllättyneisyyttä ja raivoa. Olin miltei tappanut hänet, mutta silti epäonnistunut. Ja nyt hän oli taas tappamassa minua.

Heitin Bresvickille ilkeän virneen ja jatkoin juoksua. Tiesin Bresvickin olevan hetkessä perässäni.

"Kun saan sinut kiinni, revin silmät päästäsi. Foren saa sinut tappaa, mutta minä hankin kostoni", hän sihisi. Olin nopea, mutta ison väkimäärän keskellä minun oli mahdotonta juosta tarpeeksi nopeasti. Joku tönäisi minua, jolloin käsi tarttui ranteeseeni ja Bresvick kiskaisi minut itseään vasten painaen veitsen kurkulleni.

"Päästä mut, tai teen jotain, jota ehkä jopa kadun", sähisin potkien Bresvickin jalkoja. Olin niin väsynyt, että minulla meni tavallista pidempään keksiä, miten vapautua hänen otteestaan. Ostin siis aikaa potkimalla.