Kun päädyin kulkemaan pitkää tietä pitkin Kekin hajun perässä, olivat kannoillani Pyk, Cerren, Wylan, Ivera ja Naliq, joka oli lähtenyt mukaan siinä toivossa, että pääsisi kostamaan.
Kun pääsimme aukealle, jolla lumi oli tahrautunut verestä, jäljitin nopeasti uuden hajun. Se kuului sellaiselle, joka oli yhteydessä niihin, jotka olivat hyökänneet minun ja Cerrenin kimppuun.
"Pitäisiköhän hänet pysäyttää?" Cerren kuului miettivän.
"Yritäpä vain", Ivera tuhahti.
"Hän on kuulemma joskus jäljittänyt jotakuta niin kauan, että tippui läpi joen jäästä", Pyk kertoi. Oi, sen muistan hyvin. Päivä, jona menetin häntäni ja suippokorvani.
"Eikö niin, että hän lähtee tapattamaan itsensä?" Cerren kysyi.
"Jos lähtee, niin vangitaan hänet tyrmään", Pyk vastasi.
"Kukaan ei jaksa vahtia häntä", Wylan töksäytti.
"Eikä häntä oikein voi pitää siellä", Ivera lisäsi.
"Kai tiedätte, että mä kuulisin teidät, vaikka menisitte vielä satakin metriä kauemmas", huikkasin muille kääntyessäni toiselle tielle hajun perässä.
"Aa, niin. Oliko tuo yritys saada meidät jättämään sut rauhaan?" Ivera huikkasi äänessään kiusaava pilke. Mulkaisin häntä virnistäen pienesti, mutten vastannut mitään. Sentään Ivera kuulosti nyt hieman enemmän... Iveralta.
Seisahduin hetken kävelyn jälkeen. Laskin häntäni jalkani viereen ja liikautin korviani hieman kuunnellessani ympäristön ääniä. Olin päätynyt keskelle väkeä keskustan suunnalla. Muut olivat eksyneet taakse sen jälkeen, kun välistämme oli kävellyt kunnon jono koululaisia. Itse asiassa suunnilleen ikäisiämme sellaisia. Voi, kuinka ihanaa olikaan olla käymättä koulua.
Katselin hetken taaskeni etsiskellen porukkaani, mutta heitä ei näkynyt, joten käännyin jatkamaan tutkiskelua.
Tajusin kyllä, että tämä kaikki oli ansa minulle. He tiesivät toimintatapani ja myös sen, miten äkkipikainen olen.
Olin kääntymässä kannoillani ja palaamassa muiden luo, kun kaksi inehmaa ilmaantui kävelemään kummallekin puolelleni ja laittoi minutkin kävelemään. Ei, ei kaksi inehmaa - inehma ja megha.
"Jumalan Kynsi", megha, valko-, kiharatukkainen nainen julisti. Inehma, maskuliininen tummanruskeatukkainen nainen laittoi kätensä olalleni ja veti minut kylkeään vasten. Hänen nyrkissään pitämänsä pienen veitsen kärki oli huomaamattomasti painunut vasten kaulaani.
"Taidatkin tietää, miksi olemme täällä", ruskeatukkainen kehräsi.
"Tiedän. Mutta miksi nyt, ja miksette ole jo tehneet tehtäväänne?" puhuin mahdollisimman rauhallisena. Nyt ei saanut tehdä mitään väärin.
"Koska tappamisesi on oltava hauskaa", megha tuhahti kuin asia olisi itsestään selvä. Toisaalta, olihan se. Kyllähän minä tiesin heidän haluavan kiduttaa minua henkisesti ja fyysisesti ennen minun tappamista.
"Harmi, että meidän täytyy kohta mennä. Ystäväsi ovat pian täällä. Emmehän halua, että sotket heitä mukaan, tai meidän täytyy ehkä... Miten sen sanoisi kauniisti? Vähentää rivejäsi", ruskeatukkainen puhui. "Hienointahan tässä on se, että sinulla on niin paljon väkeä", hän jatkoi ja veti henkeä, "ajatella, koko Kaarti."
Kurkustani kohosi murinaa, jolloin veitsi painui vasten ihoani tiukemmin.
"Kannattaa olla kiltisti, kisuli. Tiedäthän, harkitsemme yhä sinun säästämistäsi, koska olet ainoa laatuasi. Ei ole yhtäkään kaltaistasi, eikä tulekaan olemaan, jos tapamme sinut. Toisaalta et sinä kyllä taida jälkikasvua hankkia, siis kun sinulla on tuo haltijasi", megha puhui minulle tutulla vaarallisen rennolla äänellä. Niin minullakin oli tapana puhua. Se puhetapa oli osa mielenhallintaa. Mutta he olivat löytäneet oikeat sanat.
"Ei kannata viivytellä kanssani. Olenhan tappanut jo kaksi, jotka pitivät mua hengissä", tuhahdin silläkin riskillä, että veitsi painui yhä tiukemmin kaulalleni puhkaisten ihoni. "Kannattaa tehdä se nyt", murahdin. Silti ruskeatukkainen vain tönäisi minut kauemmas kuiskaten samalla korvaani:
"Heippa, pikkuinen. Toivottavasti nähdään pian."
"Olet muuten oikeasti vasta pikkupentu - ajatella, viisitoista vuotta, eikö? Ja silti luulet olevasi todella uhkaava. Se tehoaa vain normaaleihin... säikkyihin", megha kehräsi ennen kuin kaksikko hävisi väen sekaan.
Seisahduin paikoilleni huultani purren. Painottelin mielessäni vaihtoehtoja kuvitteellisella vaa'alla. Tiesin, että nuo kaksi, salamurhaajien ylemmät johtajat, aikoivat toteuttaa lupauksensa. He todellakin tappaisivat kaikki ne, jotka sotkisin mukaan.
Kun Ivera ja muut viimein löysivät minut, olin hypätä nahoistani Iveran laittaessa kätensä olalleni.
"No, löytyykö?" hän kysyi reippaana, mutta huomasin hänen tarkastelevan minua huomattuaan jonkin olevan vialla.
"Äh... ei. Mä hukkasin vainun tämän kaiken keskellä", vastasin viitaten väkijoukkoon ympärilläni. Cerren tuhahti kyseenalaistaen.
"Sä et ikinä hukkaa vainua", hän huomautti kuin pilkaten. Mulkaisin häntä ikävästi.
"Cerren on kyllä oikeassa. Niin ei ole koskaan käynyt - ja me hukattiin sut näkyvistä pariksi minuutiksi", Pyk pisti väliin.
"Joten, mistä kiikastaa?" Wylan lopetteli Pykin ja Cerrenin kysymykset. Nyt Iverakin näytti painostavalta. Katsoin heitä pitkään ilmeellä, joka kieli siitä, että kohta murtuisin. Silti pakotin itseni puhumaan mahdollisimman vakuuttavasti.
"Mä olen väsynyt, mulla on Timitri-asia yhä mietittävänä ja täällä on ihan kamalasti väkeä, joten mä saan edes joskus mokata, okei?"
Muut katsoivat minua tovin, kunnes sain heidät liikkeelle. Menimme kai Kaartin päämajaa kohti, en nimittäin kiinnittänyt huomiota muuhun kuin siihen, että etsin merkkejä salamurhaajista. Ei häivähdystäkään heidän hajustaan. Olivatko he ymmärtäneet peittää sen, vai pysyivätkö he vain täydellisesti piilossa?
Yhtäkkiä kesken kävelemisen Ivera tarttui paitani selkämykseen ja nykäisi minut pysähdyksiin, ja siitä taaksepäin, koska liukastuin jäisellä tiellä. Vilkaisin häntä ja pyrin vaikuttamaan normaalilta nojautuessani häntä vasten kädet puuskassa. Hän laittoi sormensa kaulalleni kohtaan, johon minua oli viilletty.
"Tämä ei ollut tässä vielä aiemmin", hän huomautti tiukasti. Kohautin olkiani.
"Mä kaaduin, jolloin hukkasin myös vainun", vastasin välinpitämättömänä. Ivera tuhahti ja painoi tietoisesti vähän lujempaa pienen haavan kohdalta.
"Ensinnäkin, sä olet hyvä valehtelemaan, mutta tuo on pohjanoteeraus sulta, ja toisena, vaikka olisitkin kaatunut, ei siitä haavaa kaulaan tulisi melkeinpä millään", hänen äänensä oli tylympi kuin aikoihin, mutta siinä oli huvittunut ja hieman pehmeä sävy.
Tunsin, kuinka Ivera liikutti kättään ja seuraavaksi tunsin veitsenkärjen kurkullani. "Jaa. Että näin..." hän murahti, laittoi veitsen pois ja puski minut liikkeelle. Kirosin mielessäni sitä, miten Ivera osasi yhdistää asiat.
"Kuka sen teki? Toisin sanoen, missä kohtaa sä aloit valehdella?" hän tiukkasi. En siltikään vastannut mitään.
Ivera ei jankannut, mutta tiesin hänen yhä odottavan vastausta. En tiennyt, mitä voisin sanoa ilman, että salamurhaajat lähtisivät Kaartin perään. Tämä päivä oli ollut vasta leikkiä. Se oli silkka uhkaus siitä, mitä he tekisivät, mikäli en kuuntelisi.
DU LIEST GERADE
Menneisyyden Varjo
Fantasy"Taisteluni ei ole vielä ohi" Varjo-trilogia 3 (viimeinen osa) Kuukausi on kulunut Garesjekin tapahtumista. Nelia ei ole edennyt epäkuolleeksi muutetun Timitrin pelastamisessa, eikä edes tiedä, voiko häntä pelastaa. Entä sitten, kun kaikkien muiden...
