Menneisyyden Varjo

Luku 39 - Vahva, rohkea, ylpeä tuulenlaulu

Ajattelin hetken meneväni puutarhaan, mutta olinkin kartanon ulkopuolella jo ennen kuin huomasinkaan. Käpäläni kuljettivat minua, kunnes kompastuin johonkin kadulla ja kaaduin kuonolleni. Käperryin makuulle tyhjälle sivukujalle ja painoin käpäläni kuonolleni.

Pari päivää olin yrittänyt olla normaali, kuten Ivera oli pyytänyt, mutta se oli sittenkin liikaa. Oli liikaa, että olin suututtanut aina niin tyynen Timitrin nyt kun hän oli juuri palannut.

En ehtinyt maata kujalla kovin kauaa ennen kuin kuulin hentoja askeleita. Ne eivät mitenkään voineet olla ihmisen tai minkään vastaavan askeleita. Odotin hetken ennen kuin nostin päätäni - ja koin elämäni yllätyksen.

Punaruskea suuri kissapeto, minuakin suurempi, katsoi minua hieman kyyryssä. Sen turkissa oli punertavan kultaisia pilkkuja ja kuvioita ja sillä oli todella tummansiniset silmät. Eksoottisesta värityksestä huolimatta tiesin heti, että se oli kultakissa.

Kultakissan korva liikahti yllättyneesti sen tarkasteltua minua hetken katseellaan, jonka jälkeen se kiepahti ympäri, pinkaisi juoksuun ja loikkasi korkean puuaidan yli, joka katkaisi kujan. En jäänyt ajattelemaan, vaan pinkaisin sen perään. Kovin montaa sen kokoista kultakissaa ei voinut olla olemassa.

Loikkasin ketterästi aidan yli, jolloin ehdin juuri ja juuri nähdä, kun punaruskean kirjava häntä katosi kulman taakse. Kiristin tahtia, sillä kultakissa oli todella nopea. Ehkä jopa minua nopeampi. Se ei kuitenkaan voinut olla mahdollista. Olin kaikkia maalla liikkuvia nopeampi.

Käännyin tiukasti käyttäen häntääni apuna ja sujahdin tiheän väkijoukon sekaan jahtaamani hajun perässä. En uskonut, että minua ihmeteltiin paljonkaan, koska talven alussa kultakissaani oli pidetty jonkun lemmikkinä, eikä siihen ollut kiinnitetty huomiota. Oli toki riskinä, että salamurhaajat näkisivät minut, mutten piitannut, minun oli saatava se kultakissa kiinni.

Livahdin isojen liikkeellä olevien vankkureiden ali ja olin vähällä jäädä vankkureiden toisella puolella olleen hevosen jalkoihin. Se säikähti, jolloin ehdin sen jaloista pois ja saatoin jatkaa matkaa ehjänä. Näin toisen kultakissan kiipeävän eräällä kujalla olevia kattotikkaita. Loikkasin tikkaille heti sen perään ja haparoivin käpälin kiipesin tikkaat ylös. Keuhkojani kivisti jo siinä vaiheessa, mutten halunnut päästää kultakissaa pakoon. Halusin tietää, miksi se oli kaupungissa - ja mikä parempaa: kuka se oli.

Loikin katolta katolle sen perässä mielessäni se, mitä olin sanonut Xalialle koulussa. Petojen vaisto metsästää. Pakottava vaisto saada jahdattavani kiinni. Sillä hetkellä olin vähällä pysähtyä tajuamisen aiheuttaman sokin vuoksi. Xalia. Xalia oli halunnut kuulla juuri minulta petoeläimistä. Hänessä oli ollut himmeä häivähdys etelän lämmöstä. Hän oli ollut kaiken keskellä. Hän oli se megha, koska hän oli hyödyntänyt sanomaani saadakseen kultakissani hallintaansa.

Olin vähällä tippua katolta, kun kaaduin sen laidalle oltuani valmiina hyppäämään, mutta toinen kultakissa hyppäsikin seuraavan katon sijasta tikkaille kohti reittiä maahan. Nousin nopeasti ja juuri kun lähdin laskeutumaan alas tikkaita kaupungin muurin lähellä olevan talon seinässä, kultakissa livahti sisälle yhteen todella kapealla, tyhjällä tiellä olevaan taloon.

Liu'uin tikkaat alas ja lähdin hitaammin askelin tassuttelemaan kohti pientä punaista ovea. Haistelin ilmaa varuillani, mutta kun en haistanut merkkiäkään vaarasta, tönäisin oven auki ja livahdin sisälle.

Tuvassa, jossa oli hämärää, iso kivinen takka, jossa oli yhä hehkuva hiillos sekä nojatuoli ja sohva, takan edessä seisoi tumman punaruskeatukkainen hahmo, joka kietoi päälleen viittamaista pitkää takkia. Hän vilkaisi taakseen virnistäen vinosti. Hänellä oli isot, tummansiniset silmät, laineikkaat hiukset, vaaleanruskea iho, pyöreät kasvonpiirteet, pisamia ja hän oli Iveraa ja selvästi lyhyempi, vaikka olikin varmasti meitä useampaa vuotta vanhempi. Astuin taaksepäin katsoen häntä kuin näkisin aaveen.