Menneisyyden Varjo

Luku 57 - Temppeli ja Kaarti

Saavuimme kallion huipulle, jolta näki vanhan, kivisen temppelin. Saatoin nähdä, kuinka alempana, jo unhoon jääneen temppelin ympäristössä oli liikettä. Tuuli kuljetti tuttuja tuoksuja nenääni ja vedin syvään henkeä. Kun laskeutuisimme alas ja astuisimme ensimmäisen askeleen temppelin portaita sen sisään, se tarkoittaisi virallisesti sitä, että olisimme lähellä taistelua.

Ivera rutisti lohdullisesti kättäni katsoessamme temppeliä. Joitakin Kaartin jäseniä oli todennäköisesti vartiossa lähistöllä ja huomanneet jo meidät, mutta he eivät joko vaivautuneet käydä ilmoittamassa muille, antoivat meidän saapua paikalle yllättäen muut tai sitten joku oli jo ilmoittamassa saapumisestamme. Nublerit odottivat käskyä lähteä taas liikkeelle, Haflaninpuolikkaat olivat pysyneet joukossa, mutta fiksuina eivät olleet juurikaan näyttäytyneet minulle ja Tillylle en ollut puhunut, koska tiesin aikovani repiä hänet riekaleiksi. Ivera oli kuitenkin päättänyt puhua hänelle puolestani. Tilly oli myöntänyt tienneensä, etteivät Parik, Ornak, Hjuu ja Mejka olleet sisaruksiani, mutta koska se ei ollut ollut hänen asiansa ja koska hän tiesi, etten olisi uskonut, jos juuri Tilly olisi tullut kertomaan minulle siitä, hän oli ollut hiljaa, myös Parikin vuoksi. Minun oli myönnettävä, että hän oli oikeassa. En minä olisi häntä uskonut. Silti en aikonut puhua hänelle. Olin inhonnut häntä koko ikäni, hetkeksi kuvitellut häntä hyväksi ihmiseksi ja nyt hän taas oli salaillut jotain. Olin luvannut itselleni puhuvani vielä hänen kanssaan ja kysyväni itse, miten hän oli antanut sisarusten vedättää minua. Nyt ei kuitenkaan ollut sen aika.

Vilkaisin laumaani. Kalla ei ollut puhunut lainkaan sitten... sen väijytyksen. Pyk, Cerren, Naliq ja Wylan olivat olleet pitkälti omissa oloissaan, Krakia en oikeastaan ollut edes nähnyt ja minä ja Ivera olimme olleet kahdestaan. Asiat olivat olleet omituisesti aina väijytyksestä saakka ja matkattuamme koko päivän sen jälkeen, kun olin huutanut Haflaninpuolikkaille.

Lopulta otin askeleen eteenpäin, jolloin Ivera nyökkäsi taaksemme kaikille muille. Lähdimme ripeästi alas rinnettä.

Heti kun pääsimme metsän lähes täysin peittämälle temppelin pihamaan kivetykselle, Kaartin jäsenet tulivat luoksemme. Yllätyksekseni joukossa oli myös Kek, toisen ryhmän johtaja, joka oli ollut myös Garesjekissä silloin, kun minä ja Ivera olimme piileskelleet siellä Solertauhista pakenemisen jälkeen ja kun olimme suunnitelleet Alyan pelastamista. Vielä yllättyneempi olin, kun hän tulikin halaamaan minua. Emme edes olleet koskaan tulleet kunnolla toimeen, etenkään sen Welyzin jutun jälkeen.

"Sä olet kamala kakara, mutta salamurhaajat eivät saa enää satuttaa ketään", hän sanoi työnnettyään minut kauemmas itsestään pitäen kätensä olkapäilläni. Vilkaisin Iveraa kysyvänä, mutta tämä vain hymyili. Minusta tuntui, että hän oli kutsunut Kekin, ja ehkä muitakin tänne. Johtajat tietysti Iveraa lukuun ottamatta eivät juurikaan olleet pitäneet minusta, mutta ilmeisesti se, miten paljon salamurhaajat olivat tuhonneet ja aiheuttaneet oli yhdistävä tekijä.

"Me ollaan sun tukenasi. Ja me lopetetaan tämä viimein", Kek puhui. En aivan ymmärtänyt, mitä hän selitti. Tiesin, että hän oli ystävystynyt joidenkin entisten salamurhaajien kanssa, ja ilmeisesti se oli saanut hänet välittämään minustakin. Ja kaikki alkoi tulla päätökseensä. Samanlaisia vihasuhteita ei enää ylläpidetty kuin aiemmin.

"Me?" kysyin viimein vilkaisten Iveraakin, joka syöksyi nyt temppelin oviaukolla seisovan beigenharmaahiuksisen, sinivihersilmäisen haltijan syliin. En ollut nähnyt Tereziä ja Iveraa kovin läheisinä, mutta se johtui vain siitä, että Terez inhosi minua enemmän kuin mitään. Nyt he kuitenkin halasivat toisiaan tiukasti, ja Terez silitti hänen selkäänsä lohduttavasti. Terez ei ollut täällä vuokseni, vaan Iveran.

Loput johtajat olivat varmasti jääneet Verwasiin, koska Terez ja Kek eivät voineet olla tuoneet omia ryhmiään kokonaan tänne. Joidenkin oli siis oltava yhä Verwasissa muutenkin vartioimassa kaupunkia ja poissa olevien johtajien ryhmiä.

Me valuimme hiljalleen sisälle temppeliin, jonka vanhassa katossa oli aukko, josta luonto oli päässyt sisälle, mutta muuten se oli asuinkelpoinen. Uskoin, että temppelissä olevat pienemmät huoneet olivat kuitenkin ehjiä. Valtavan kokoinen sali oli kuitenkin se, jota me pääasiassa kaipasimme.

Minulla ei ollut ollut ketään, ketä ikävöidä Kaartin joukosta, joten astelin vain temppelin sisälle ja istuin ensimmäiselle tyhjälle pedille, joka oli asetettu temppelin seinustalle varmaankin yötä varten.

En istunut kauaa ennen kuin vain kellahdin siihen makuulle ja tarkkailin armishguja, jotka vaikuttivat hieman varautuneilta temppeliin tulevia Nublereita kohtaan, mutta tervehtivät niitä, jotka olivat olleet Solertauhin harjoitussalissa ennen lähtöä. Minä jäin vain sivuun ja harkitsin nukkuvani. Taistelu alkaisi muutaman päivän sisällä. Salamurhaajat hyökkäisivät muutaman päivän sisällä. Eikä se olisi enää taistelu, joka loppuisi minun pakooni tai muutamaan kuolemaan. Se jatkuisi minun kuolemaani saakka.

Seurasin katseellani, kuinka Krak istui jalkoihini halaten polviaan. "Täällä ei ole ketään mulle. Paitsi sä. Joten mä en voi muuta kuin vain olla tässä ja miettiä, miten päädyinkään tänne", hän puhui hieman nauravalla äänellä. Katsoin häntä pitkään vaitonaisena. Krak oli kyllä oikeassa. Hänelle täällä ei ollut ketään paitsi minä, koska olimme eniten samanlaisia. Halusimme selviytyä, saada viimein elää sen jälkeen, kun olimme olleet kaikki elämämme tähänastiset vuodet elämämme vankeja. Meillä oli vielä elämä edessämme. Niin Larez sanoi, muistin äkisti. Hänhän oli sanonut antavansa henkensä, jotta me nuoret voisimme elää. Timitri oli sanonut, että minulla oli pitkä elämä edessäni. Pitkä elämä, joka minun pitäisi elää täysillä.

Suljin silmäni yrittäen tasata kiihtyneen hengitykseni siinä onnistumatta.

"Mä en halua kuolla", henkäisin yhtäkkiä.