Menneisyyden Varjo

Luku 55 - Polku aarteen luo

Kuljin Nublereiden mukana vartiossa laumani ympärillä. En siksi, että minun olisi pitänyt tai että olisin edes saanut tehdä niin, mutta en halunnut vain raahustaa laumani keskellä.

"Nelia, älä mene ihan laitaan!" Kalla huikkasi Nublereiden joukosta päädyttyäni joukon laitamille niin, että minut olisi ollut aivan liian helppo ajaa pois ryhmästä. Vilkaisin vain Kallaa ja siirryin Unamejn ohi lähemmäs laumaani.

"Mikset ole tänään oman väkesi kanssa?" Hän uteli. Ajattelin ensin jättää vastaamatta, koska en edes ollut varma. Jokin minussa oli päättänyt, että tuntui pahemmalta olla heidän kanssaan kuin yksin.

"Mä olen aina työskennellyt, mutta nyt mun pitäisi vain seurata muiden suojelemana. Työskentely on aina ollut mun tapani pysyä kiireisenä, jotten uppoudu oman mieleni pariin", selitin katsellen metsään, joka oli kovin synkkä kirkkaasta päivästä huolimatta.

"Mä ymmärrän. Meidän kaltaiset, lapsina salamurhaajien joukkoon liittyneet, ei tiedetä muuta elämää kuin se, jossa me tapetaan, taistellaan ja harjoitellaan tappamista ja taistelua", Unamej puhui kepeällä äänellä, jonka taakse kätkeytyi paljon enemmän. Kaikki me, Nublerin nelikko, minä, Cerren, Pyk, Krak ja Tilly olimme kasvaneet salamurhaajien joukossa, jotkut vähemmän, jotkut pidemmän aikaa - ja jotkut aivan liian kauan, kuten minä. Me emme juurikaan tienneet, mitä elämä oikeasti oli. Olimme vain kuulleet siitä tarinoita, luoneet kuvitelmia ja nähneet murto-osan siitä. Meillä oli traumoja ja tekomme ja näkemämme kummittelivat mielessämme. Meidän oli vaikeaa antaa itsemme uppoutua oman päämme sisään, koska se merkitsi sitä, että annoimme muistojen nousta taas pintaan.

"Minkä ikäisinä te liityitte joukkoon?" Kysyin yhtäkkiä. Unamej ei juurikaan yllättynyt kysymystäni.

"Mä liityin kolmetoistavuotiaana, Nierry oli vain yksitoista, Keno kuusitoista ja Haien neljätoista tai viisitoista", hän kertoi. "Haien oli meistä kaikista pisimpään joukossa ja Nierry toiseksi pisimpään. Siis muutamaa vuotta alle kymmenen vuotta kumpikin. Sähän olet Jumalan Kynsi - kuinka kauan sä olit joukossa?" Kirosin mielessäni sitä, että olin kysynyt asiaa, koska tietysti Unamej kysyi samaa minulta.

"Viisivuotiaasta tähän talveen. Suunnilleen kymmenen vuotta siis, vähän yli." Unamej räpäytti silmiään myötätuntoisena. Monet muutkin olivat kymmenen vuotta ja ylikin salamurhaajien joukossa, mutta minä kuuluin niiden harvojen joukkoon, jotka olivat liittyneet heihin muutaman vuoden vanhana. Suurin osa sellaisista oli kuollut koulutuksen aikana ennen edes kymmentä ikävuotta. Harvoin siitä kuuli mitään, mutta etenkin nuoret kuolivat koulutuksessa niin usein, että lähes kukaan aikuisista ei ollut joukossa kasvaneita. Joko siihen mennessä oltiin kuoltu tai paettu - ja kuoltu. Minä olin ollut kaksi kolmasosaa elämästäni salamurhaajien joukossa. Enkä ollut jaksanut täysi-ikäiseksi saakka.

"Jos sä kerran olet niin kokenut, miten teidät on yllätetty jo - mitä? Kaksi kertaa?" Unamejn äänessä oli pilkkaa, mutta päätin leikkiä, etten kuullut sitä.

"Ne pystyvät hiipiä niin äänettömästi, etten edes mä kuule niitä", tuhahdin, vaikkei se pitänyt täysin paikkaansa. Jos olisin ollut tarkkaavaisempi, olisin kyllä huomannut heidät. He eivät pitäneet juurikaan ääntä ja pysyivät tuulen oikealla puolella, mutta silti he katkoivat pieniä oksia ja aiheuttivat varjoja, jotka olisin kyllä huomannut, jos olisin yhä ollut pelkkä ihminen. Silloin olin turvautunut älyyn, en niinkään kuulo- ja hajuaistiin, vaikka olinkin kuunnellut silloinkin tarkasti.

Unamej virnisti hieman ja nyökäytti päätään joukon perälle. "Kyllä sä kuulet jopa meidät nublerit - ja mehän ollaan salamurhaajia parempia hiippailijoita", hän huomautti. "Joten kerropa, kuinka monta meidän takana on?" Se oli haaste sen lisäksi, että Unamej yritti saada minut ajattelemaan ja käyttämään taitojani.

Vain hetkessä, kun höristin korviani ja keskityin maan tärinään allani, olin laskenut lähes äänettömästi kulkeneet yhteen. Lisäksi puissa hyppi muutama, joiden aiheuttaman rapinan erotin vain juuri ja juuri ja näin varjojen liikahduksia.

"Yksitoista ja puissa kolme", vastasin epäröimättä, koska olin laskenut heidät kahteen otteeseen. Äänet ja askelten töminä olivat niin vaimeita, että hyödynsin myös sitä, kuinka monta aistin luonani.

Unamejn virne valahti nopeasti ja hän kääntyi ympäri varmistaakseen laskuni. "Oletko sä varma?" hän kysyi. Nyökkäsin heti, jolloin Unamej oli jo poissa. En jäänyt ihmettelemään, vaan livahdin joukon läpi laumani luo.

"Joukon perällä on tunkeilijoita", ilmoitin, jolloin Ivera, jonka vierelle olin mennyt, käännähti katsomaan taakse.

"Siis Nublereiden joukossa?" hän ihmetteli. Nyökäytin päätäni.

"Joo, mä laskin yksitoista maassa ja kolme puissa. Näemmä nublereita onkin vähemmän, koska Unamej lähti heti kun mä sanoin sen.

"Joukon perällä pitäisi olla vain kahdeksan kävellen ja puissa kaksi", sanoi Pyk.

"Oho", tuhahdin ja katsoin taakse. Vain hetkeä myöhemmin puusta yläpuoleltamme tippui Nubler-tyttö. Väistin tämän vain täpärästi ennen kuin hän olisi tippunut suoraan niskaani. Hän kirosi ja nousi nopeasti jaloilleen aikeissa kiivetä takaisin ylös, jossa Unamej ja yksi toinen Nubler taistelivat yhtä salamurhaajaa vastaan. Ennen kuin Nubler ehti kiivetä ylös, Naliq oli jo liikkeellä. Hän kiipesi yhtä äänettömästi kuin nublerit ylös puuhun ja hyökkäsi kohti salamurhaajaa, jonka tiesin olevan entistä Solertauhin väkeä. Naliq iskeytyi tätä päin ja kumpikin tippui alas oksiston läpi. Emme voineet kuin vain tuijottaa ihmeissämme. Unamejkin oli jähmettynyt oksalle katsomaan, kuinka Naliq tippui murhaajan kanssa maahan. Naliq ei selvästi ollut tarkoittanut aivan sellaista hyökkäystä, sillä samalla hetkellä, kun hän tajusi heidän kummankin tippuvan, hän yritti saada otteen jostain, mutta salamurhaaja piti hänestä kiinni ja yritti pyöräyttää alemmaksi, jotta Naliq iskeytyisi ensimmäisenä maahan. Kukaan ei vieläkään tajunnut tehdä mitään ennen kuin Naliq sai viimein irtauduttua salamurhaajasta ja tämä tömähti maahan niin lujaa, että kuulin rusahduksen. Naliq iskeytyi toisena maahan päästäen älähdyksen, mutta nousi salamurhaajaa nopeammin.

Kun astuin puolikkaankin askeleen kohti taistelua, Ivera tarttui tiukasti ranteeseeni. "Kuvittelekin", hän sähähti.

Katsoin, kuinka Unamej loikkasi viimein alas puusta oksia pitkin ja lopulta kokonaan alas, jonka jälkeen hän syöksähti kohti salamurhaajaa, joka yritti nousta katki taittuneesta jalasta huolimatta. Ja hetkessä tämä oli kuollut.

"Älkää jättäkö paljoa verta jälkeemme", huikkasin kepeästi ja lähdin jatkamaan taas muiden kanssa Nublereiden pyöriessä lähes näkymättöminä ympärillämme. Ilmeisesti perällä olleet tunkeilijatkin oli hoidettu.

Pyk säpsähti äkisti. "Sitähän ne aikovat!" hän henkäisi. Samassa me muutkin tajusimme. He halusivat meidän jättävän polun peräämme. Ei sen ollut väliä, vaikka polku koostuikin ruumiista. He tiesivät, ettemme voineet muuta kuin tappaa, koska vankeja olisi tullut liikaa ja vapaaksi jättäminen saisi seuraajat kuitenkin kertomaan, missä he olivat meidät nähneet.

"Täytyy keksiä uusi suunnitelma", Pykin sanat kuullut ja asian ymmärtänyt Unamej totesi ja kääntyi katsomaan Nublereita, jotka olivat nyt kertyneet ympärillemme tiiviiksi joukoksi hajanaisen, hiljaisista tarkkailijoista koostuvan joukon sijasta. "Yhtäkään ei enää tapeta. Kuljetaan hiljaa, vartioidaan Jumalan Kynttä ja keksitään paremmat keinot hoidella salamurhaajat", Unamej kertoi. Hän lähetti meidät liikkeelle ja Nublerit hävisivät lähiympäristöön, jonka jälkeen hän muutti minut taas siksi vaaleatukkaiseksi pojaksi, jollaisen lumeen hän oli luonut ylleni Kuusenkulmassa. Hän ei kertonut muutoksesta minulle, mutta kun Ivera säpsähti pienesti vilkaistessaan minua, tajusin heti Unamejn tempun.