Menneisyyden Varjo

Luku 24 - Lisää murheita

Istuin Krakin vierellä parvella. Hän ei ollut puhunut mitään ja oli näyttänyt koko ajan siltä, kuin hän olisi menettänyt jotain todella tärkeää.

"Mä päätin lentää takaisin Taivaskylään", hän sanoi viimein, heikolla, kuin kuolleella äänellä. "Mutta kun mä saavuin sinne... Siellä oli enää pelkkää verta ja ruumiita. Ne tappoivat kaikki. Aivan kaikki." Hätkähdin sen kuullessani. Huomasin täriseväni. Tiesin sen olleen minun vikani. He olivat etsineet minua ja löytäneet Taivaskylän minun takiani. Mutta ei se voinut olla totta, että kaikki oli tapettu. Sen verran väkeä siellä oli ja perässänihän oli Ask'atin joukon lisäksi vain muutama.

"Kai sieltä joitain selvisi", sanoin toivoen. Pahoinvointi sai minut huojumaan. Verilöyly oli minulle tuttua, mutta niin iso joukko sellaisia, jotka ovat yrittäneet vain elää... Se oli liikaa.

"Reanin ruumista mä en löytänyt. Hän ja joitain muitakin kai pääsi pakoon", Krak piti tauon ja käänsi katseensa silmiini. "Mä löysin Tillyn ja Parikin elossa. He suuntaavat Garesjekiin auttaakseen meitä."

Räpäytin silmiäni. En vieläkään pitänyt siitä ideasta, että perässäni roikkuisi iso joukko väkeä, mutta tavallaan arvostin sitä.

"Kuka Parik on?" Kysyin yhä voiden pahoin Krakin kertomasta, mutta yrittäen keventää tunnelmaa. Krak kohautti olkiaan.

"Tillyn poikaystävä. Hän on niitä, jotka olemme ottaneet turvaan hänen oltuaan uhrina. Kuulemma vanhemmat murhattiin", hän kertoi ensin normaalin myötätuntoisena ja tavanomaisesti, mutta hänen ilmeensä valahti sitten. "L-luulen, että he ovat ainoita selviytyjiä", hän sanoi hiljaa. Suljin silmäni ja painoin kasvoni käsiini. Yleensä en ollut välittänyt muista, mutta nyt kun minulla oli ystäviä ja olin sotkenut niin monta omiin ongelmiini, että minun oli autettava. Minun oli korjattava asiat itse.

"Illalla lähdetään", sanoin hiljaa ja nousin hoippuville jaloilleni. Horjuin tikkaille ja liu'uin ne alas. Muut, jotka olivat lojuneet heinäpinoilla, havahtuivat päästyäni alas.

"No?" Pyk kysyi noustessaan makuulta istumaan.

"Sä et halua tietää..." Cerren murahti ja Ivera nyökäytti hieman päätään. He olivat siis kuunnelleet.

Katsoin jalkojani ja astelin pinolle asti, kaaduin sille istumaan ja painoin käteni vasten kasvojani.

"Mä päädyin matkalla Krakin kotiin, puissa olevaan Taivaskylään, jossa asui entisiä murhaajia ja heidän uhreja", aloitin varovasti, jolloin Cerren ja Ivera näyttivät entistä kalpeammilta. "Kun Krak palasi sinne... Hän löysi lähes kaikki kuolleina. Hän tietää vain muutaman jääneen eloon." Kukaan ei osannut sanoa mitään. Oli vaikeaa sanoa ollenkaan, ymmärsivätkö he, kuinka suuresta kuolemien määrästä oli kyse.

"Onko se siis noiden äskeisten syytä?" Wylan kysyi. Olin pitkään hiljaa. Nyt oli viimein tullut totuuden aika. En voisi jatkaa enää valehdellen ja salaillen, kun Ask'atin mahdollisuus uhkailla minua oli jo mennyt ohi.

"Muistattehan te sen, kun mä lähdin jäljittämään syyllisiä Welyzin ja muiden murhaan ja väitin hukanneeni jäljen", aloitin varovasti. Naliq painoi päänsä. "Oikeasti kaksi etelästä tullutta ylempää johtajaa löysi mut. He kertoivat tappavansa mut jossain vaiheessa ja sanoivat tappavansa teidät kaikki, jos mä kertoisin heistä teille." Etenkin Pyk ja Cerren näyttivät järkyttyneiltä. He kaksi saattaisivat menettää henkensä ihan vain siksi, että he olivat jättäneet joukon lopullisesti.

"Sitten oli Iveran älynväläys viedä mut kouluun. Ask'atin joukko on myös etelästä. Heidän tehtävänään on ilmeisesti saada mut kiinni ja Verwasissa he toimittivat mulle johtajien viestejä", selitin ja hetken hiljaisuuden jälkeen lisäsin: "ja ne vammat heissä tulivat muuten mun kynsistäni."

"Eli sun perässäsi on ainakin salamurhaajien johtajia ja kolme heidän lemmikkiään?" Liam varmisti.

"Ja siinä samalla myös meidän perässä", Cerren murahti.

"Ja meidän tähtäimessämme", Naliq sähisi katsomatta ketään meistä. Ymmärsin, että hän halusi kostaa veljensä murhan.

"Mä tein kaikkeni pitääkseni teidät erossa tästä, mutta se taitaa olla jo liian myöhäistä", sanoin hiljaa ja suljin hopeisina hehkuvat silmäni. Ääni päässäni oli ollut hiljaa ja sen ote oli heikentynyt, mutta tiesin sen pitävän minusta yhä kiinni. Ehkä se kuvitteli antavansa minun luulla päässeeni eroon siitä ja yhtäkkiä se iskisi ja laittaisi minut tappamaan... Avasin silmäni ja vilkaisin joukkoa ladossa. Ei. En tekisi sitä edes meghan hallitsemana.

Oli pitkään hiljaista, kunnes Ivera pyörähti heinäpinon ylemmältä tasolta alemmalle miltei potkaisten Robinia päähän ja nousi jaloilleen sitten. "Mä käväisen kertomassa Aasalle, että me lähdetään illalla - ja pahoittelen siinä samalla verta pihalla", hän ilmoitti ennen kuin lähti ovista ulos. Iveran lähdettyä Wilfred tuli istumaan viereeni.

"Anteeksi, että mä karkasin sun perääsi... Ilman sitä sä et olisi joutunut vaaraan", hän sanoi hiljaa. Pakotin itseni hymyilemään, vaikka kaikki tuntuikin liian vaikealta siihen.

"Ei se haittaa. Kyllähän mäkin vain häivyin. Se oli väärin tehty, mutta pakollista", sanoin lempeästi ja tönäisin Wilfrediä kevyesti. "Sitä paitsi eihän Krak olisi muuten päätynyt tänne toimitettuaan mut ensin näiden tollojen luo ja lähdettyään kotiinsa." Wilfred naurahti hiukan.