Menneisyyden Varjo

Luku 32 - Asioita ratkomassa

Jotenkin olin päätynyt Iveran kanssa samaan huoneeseen, kun muut huoneet olivat täynnä. Makasimme aamuhämärissä sängyllä saamatta unta. Olin päättänyt kertoa Iveralle siitä, mitä Alya oli kertonut.

"No, sentään sua ei suoraan vain heitetä selliin", Ivera sanoi viimein. Mulkaisin häntä pienesti.

"Kai sä tajuat, että jos mä jään tästä henkiin, mun on pakko muuttaa etelään Haflanien kartanoon?" murahdin ynseänä.

"Ei se kai niin paha ole", Ivera huomautti. Olisin muuten vastannut jotain, ellei oveen olisi koputettu. Vastausta odottamatta Krak avasi oven ja astui ovensuuhun vakavan näköisenä katsoen minua merkittävästi. Iveran ei tarvinnut kuin vilkaista Krakia ennen kuin hän kampesi itsensä pystyyn.

"Mä menen Liamin ja Robinin luo", hän ilmoitti tyynenä ja livahti Krakin ohi sanoen pikaiset hyvästit hänelle. Krak katsoi hetken hänen peräänsä ennen kuin hän sulki oven ja asteli hitaasti minua kohti. Siristin silmiäni varautuneena. Sen lisäksi, että Krak näytti tuomitsevan minut, hän näytti myös hyökkäävältä.

"No, mene asiaan", kivahdin lopulta rikkoakseni piinaavan hiljaisuuden.

"Mikset sä kertonut?" hän kysyi viimein kohottaen leukaansa. "Mä luulin tietäväni edes suunnilleen, kuka sä olet, mutta kaikki olikin täyttä valetta, Njoki Haflan", hän murisi. Ymmärsin kyllä Krakin tuntevan itsensä petetyksi, mutta hänen pitäisi tietää myös, että nimeni ei muuttanut mitään.

Lopulta kohautin vain olkiani estäen itseäni värähtämästä, kun kipu vihlaisi aiemmin murtunutta lapaluutani, josta Miraiq oli sanonut sen saattavan sattua vielä pari viikkoa. "Oliko se todella niin tärkeä tieto? Se on kuolemantuomio, jos mä kuuluttelen siitä. Sen lisäksi, että Neliaa etsitään, niin etsitään Njokiakin", huomautin pakottaen ääneni vakaaksi.

Krak levitti kätensä. "Kyllä, kyllä se on tärkeä tieto!" hän huudahti ja laskettuaan kätensä hän huokaisi: "Se muuttaakin kaiken." Jokin hänen äänessään oli niin synkkää, että nousin sängyltä ja astelin hiukan varautuneena lähemmäs.

"Mitä se muka muuttaa?" kysyin hitaasti. Krak kohotti jälleen leukaansa.

"Mä en aiokaan viedä sua Solertauhiin, vaan me lähdetään etelään", hän sanoi niin tiukasti, että minulle tuli selväksi hänen yrittävän käskeä minua.

Pudistin päätäni. "Ei, me mennään Solertauhiin, mä hoidan asiani kuntoon ensin ja harkitsen sitten, että ryhdynkö taas Njokiksi vai en", sanoin painottaen osaa sanoista.

"Miten niin ryhdyt? Tai ei- sittenkin, miksi sä alun perin ryhdyit Jumalan Kynneksi Njokin sijasta?" Krak kysyi yhä kovin tuimasti.

"Koska mun koko perheeni murhattiin ja mä sain vasta pari kuukautta sitten tietää olevani Njoki", tiuskahdin ja murahdin sitten hiljempaa: "Jotenkin mä olin unohtanut sen." Krak katsoi minua pitkään, avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen pian tultuaan toisiin aatoksiin ja sitten hän nyökkäsi.

"Oli miten oli, Njoki, mutta mä en voi antaa sun jäädä tänne pidemmäksi aikaa, vaan me lähdetään etelään, sinne missä sun olisi kuulunut olla kaikki nämä vuodet. Haflanin mailla. Sua ollaan nimittäin odotettu siellä, koska sä olet suvustasi ainoa, jolla on oikeus ottaa ne maat omistukseesi", hän puhui kovin tietävän kuuloisena.

Siristin silmiäni ennestään. "Ja mistähän sä sen tiedät?"

Krak päätti kohauttaa olkiaan. "Kaikkihan sen tietävät. Njoki Haflanin on odotettu ilmaantuvan jonain päivänä takaisin perheensä kartanolle. Koska hänen ruumistaan ei koskaan löydetty, monet ovat uskoneet hänen olevan yhä elossa - ja kappas vain, siinähän sä olet!"