Menneisyyden Varjo

Luku 58 - Katolla

Krak ja Ivera valvoivat kanssani temppelin katolla. Kaikki muut, jopa Cerren ja Pyk olivat jo nukkumassa, mutta me valvoimme. Sanat, jotka olin paljastanut Krakille illalla pyörivät mielessäni saaden minut levottomaksi. Aiemmin olin kuvitellut kuoleman olevan vain vapautus tästä kaikesta, mutta oikeasti olin aina halunnut elää. Nyt olin sanonut sen ääneen, enkä kestänyt olla ajattelematta sanoja. En minä halunnut kuolla. Mutta olin silti tappanut monia, niin monia, että olin seonnut laskuissa. Eivät hekään varmasti olleet halunneet kuolla.

"Ei se enää haittaa. Mikä on mennyttä, saa myös jäädä menneeksi. Sä tulet kantamaan muistoja ikuisesti mukanasi, mutta älä anna niiden vainota sua - muista aina, mitä sä joskus olit ja mitä sä et enää halua olla", Krak puhui hiljaa vierelläni. Hänen vihreät silmänsä hehkuivat pimeässä kuin kissalla.

"Me tehdään kaikkemme taistelussa", Ivera lupasi. Mutta hän ei luvannut etten minä kuole. Ei tietenkään lupaa, koska se ei ole varmaa, ääni päässäni sanoi, ja vaikka se oli oikeassa, en voinut olla olematta pettynyt. Olin aina luullut Iveran vaikka sitten valehtelevan ollessaan optimistinen, mutta nyt hän sanoi vain, että me yrittäisimme kaikkemme. Ei, että me voitamme.

Painoin käteni kasvoilleni ja päästin ilmoille raskaan huudon. Se oli alkukantainen karjaisu, joka yritti parhaansa mukaan purkaa painetta ja pahoja tunteita. Oli hetken hiljaista ja luulin Iveran tai Krakin sanovan jotain lohduttavaa tai ihmettelevän huutoani, mutta sitten Krak'kin huusi. Oikeastaan karjui, mutta samantekevää. Hetken harkinnan jälkeen Ivera matki meitä ja minä seurasin luoden ketjun. Löisin vaikka vetoa, että joku tulisi pian katsomaan, mitä me oikein huusimme. Toki oli myös riskinä, että salamurhaajat löytäisivät meidät, mutta mikäli he olisivat kuuloetäisyydellä, he kyllä tietäisivät jo, missä me olimme.

"Vitut murhaajista!" Ivera kiljaisi. Nauroin ja katse taivaaseen kohdistettuna toistin saman.

"Vitut Schanista, Naimeesta ja Forenista!" huusin sulkien veden täyttämät silmäni. Tiesin, että myös Iveran ja Krakin silmät olivat täynnä kyyneleitä. Minä ja Krak huusimme vapautemme tähden ja Ivera meidän ja omien menetystensä edestä.

Krak päästi ilmoille kimeän ulvaisun ja heittäytyi istumasta selälleen katsoen tähtitaivasta. "Viimeiseen hengenvetoon", hän sanoi kovaan ääneen, muttei aivan huutaen. Minä ja Ivera vilkaisimme toisiamme hymyillen. Meidän ei ollut tarkoitus kuolla siinä taistelussa, mutta siinä hetkessä se tuntui ihanimmalta lauseelta koskaan.

"Viimeiseen hengenvetoon!" minä ja Ivera huusimme yhteen ääneen.

"Tuossako on teidän sopimuksenne?" paikalle jopa minun huomaamattani kiivennyt Cerren kysyi. Vääntäydyin niin, että näin pääni yli näkökentässäni ylösalaisin seisovat Pykin ja Cerrenin. Kukaan meistä ei vastannut, mutta Cerren alkoi ulvoa kohti yötaivasta. Se ei ollut aivan suden ulvontaa, vaan siinä oli enemmän ihmismäistä henkeä. Pyk ei matkinut meitä muita aivan yhtä riehakkaasti, mutta päästi ilmoille myös ulvahduksen meidän muiden yhtyessä Cerrenin ulvontaan vähemmän vakuuttavina, mutta yhtä suurella ylpeydellä ja riemulla. Me pidimme meteliä enemmän kuin koskaan elämässämme ja tunsimme olomme vapaiksi. Sitä tunnetta ei kestäisi kauaa, mutta nyt emme olleet aikeissa pilata iloa. Huutomme kertoi siitä, että olimme nyt vapaat salamurhaajien otteesta. He eivät enää määrittäisi menneisyyttämme ja taistelun jälkeen myöskään tulevaisuuttamme. Joka tapauksessa tämän yön olisimme vapaita.

Naurumme yltyi vain entisestään, kun joku huusi meitä pitämään turpamme kiinni. Mitä sitten, vaikka joku luulisikin meidän olevan ämpärikännissä? Tämä oli meidän iltamme.

Lopulta olimme hiljenneet ja makasimme temppelin katolla tähtitaivasta tuijottaen. Oli kylmä, mutta se ei haitannut ulkona nukuttujen öiden jälkeen. Me vain makasimme siinä, täydessä hiljaisuudessa. Kukaan ei edes ollut vielä tullut katsomaan, miksi me olimme huutaneet tai hiljenneet.