Menneisyyden Varjo

Luku 59 - Sateisen taivaan alla

Istuin temppelin seinustalla juuri ja juuri katoksen alla kaatosateen piiskatessa maata. Oli todella todennäköistä, että Foren hyökkäisi nyt - ei synkän tunnelman vuoksi, vaan koska nyt minun ja muiden ihmistä tarkempiaististen oli lähes mahdotonta kuulla tai haistaa lähestulkoon yhtään mitään sateen yli.

Olimme nauraneet, jutelleet ja jopa huutaneetkin lähes koko yön ja nukkuneet sitten pitkälle keskipäivän jälkeen, jolloin ei vielä satanut. Se oli asia, jota olimme tarvinneet jo pitkään. Yhden, rennon illan, jolloin saimme päästellä höyryjä - ja vieläpä jonkin muun parissa kuin taistelun.

Rapsutin sylissäni olevaa Varjo-kissaa, joka oli taas jotenkin löytänyt tiensä luokseni ja lupia kyselemättä kiivennyt syliini istuttuani yksin tuijottamassa sadetta. Se kehräsi onnellisena ja katseli myös hämärää metsää kohti. Välillä näkyi liikettä, kun Kaartin jäseniä ja Nublereita partioi temppelin läheisyydessä. Emme voineet ennustaa hyökkäystä, mutta pystyimme yrittää olla valmiita siihen. Kaikki paitsi minä ja partiossa olevat olivat sisällä valmistellen aseita ja jutellen yrittäessään pehmentää tunnelmaa.

"Eilisen huutelun jälkeen luulin, että tämä olisi helpompaa kuin aiemmin, mutta nyt musta tuntuu, että tämä on entistäkin pahempaa. Mä en halua kuolla. Enkä enää tiedä sanoja, joilla johtajat voisivat mitenkään kuunnella mua", puhuin hiljaa ääneen jutellen osittain Varjolle ja itselleni. "Auttaisikohan, jos mä vain tulisin Forenin luo ja sanoisin 'Hei, mä en halua kuolla. Voitaisiinko mitenkään tehdä sopimus, jolla mä voisin jäädä henkiin?'?" mutisin kuivasti. Varjo päästi omituisen maukaisun ja puski päällään käsivarttani kuin osoittaen myötätuntoa. Rapsutin sen päätä hajamielisesti.

"Sun pitää varmaan kohta lähteä. En halua sun jäävän taistelun jalkoihin", huokaisin ja laskin Varjon alas sylistäni, mutta se loikkasi heti takaisin niin nopeasti, että se tarrasi kynsillään jalkoihini. En valittanut. Ei Varjosta haittaa olisi, mikäli se lähtisi ennen taistelua.

En ollut vielä varma, mitä aioin tehdä Wilfredille. En ollut varma, uskalsinko jättää häntä taisteluun. Tai siis en tietenkään uskaltanut, mutten tiennyt, oliko se mahdollista. Wilfred oli aivan liian nuori taistelemaan, mutta mikäli salamurhaajat pitäisivät kunniansa eivätkä satuttaisi Wilfrediä, voisi hänestä ollakin hyötyä taistelussa. Mutta miksi salamurhaajat pitäisivät kunniansa, kun Ask'at, Haa'ik ja Valinkin olivat uhkailleet hänellä. Tosin se saattoi hyvinkin olla ollut pelkkää bluffia. Ainoat syyt, miksi olin silloin kuunnellut, oli se, etten luottanut heihin ja että olin tiennyt aloittavani taistelun jo heti, kun olin nähnyt heidät Wilfredin ja Krakin kanssa.

Nostin katseeni hämärälle taivaalle, kun salama halkoi sitä kovan jyrähdyksen kera. Hetken aikaa oli todella kirkasta, jonka jälkeen tuntui olevan jopa pimeämpää kuin aiemmin. Huokaisin syvään ja katselin taas sateeseen silittäen sylissäni sievästi istuvan Varjon selkää. Kissan kurkusta kohosi kehräys, jossa oli kuitenkin huolestunut sävy. Se tuntui pidättävän kurkustaan kohoavaa hyrinää ja sen huolestuneet silmät osoittivat metsän pimeyteen. Tuntui kuin sekin olisi tiennyt, mitä odottaa.

Olin aina inhonnut myrskyjä, vaikka omalla tavallani rakastin sadetta. Myrsky enteili lähes aina jotain pahaa ja se sulki suurimman osan aisteistani pois tai ainakin huononsi niitä selvästi. Tänään myrskyllä oli vielä kurjempi merkitys. Se kieli viimeisestä päivästä.

Vedin syvään henkeä tuoksuja. Haistoin temppelin tomuisen hajun, sen sisällä olleiden Nublereiden, Kaartin jäsenten ja laumani hajut ja lisäksi osasin paikantaa temppelin rotat ja hiiret. Heti kuitenkin sateen rajan toisella puolella erotin pitkälti vain sateen kosteuden.

Lopulta Varjo nousi hennoille tassuilleen ja venytteli sylissäni, ennen kuin se hyvästeli minut nuolaisemalla kättäni, mitä se ei ollut kertaakaan aiemmin tehnyt. Se todella sanoi hyvästit. Joko se tiesi minun saattavan kuolla tai sitten se ei enää aikonut palata. Jostain syystä tuntui siltä, että molemmat pitivät paikkaansa. En uskonut sen enää palaavan.

Kumarruin käsi sen selän päällä ja puskin sen otsaa. "Kiitos seurasta. Mä en koskaan uskonut tarvitsevani kissaa", kuiskasin lämpimästi ja naurahdin, kun Varjo nuolaisi poskeani karhealla kielellään. Sen jälkeen se loikkasi alas sylistäni ja hipsi sateeseen. Näin, että sen turkki kastui heti kokonaan, mutta se ei edes vilkaissut taakseen. Se vain hävisi sateeseen ääntäkään päästämättä.

Katsoin pitkään sen perään, kunnes huokaisin ja aloin kaivaa taskujani. Löysin langanpätkän, jolla sidoin kaikki tarpeeksi pitkät hiukseni taakse. Samalla kokeilin, että minulla oli kaikki heittoveitseni valmiina taisteluun. Riisuin paksun takkini, joka vaikeuttaisi nopeaa taistelemista. Laskin takin maahan ja pyyhkäisin viimeiset poninhännän ulkopuolelle jääneet hiukset korvan taakse saamatta niitä kuitenkaan pysymään siellä. Minulla ei ollut mitään muuta tapaa valmistautua taisteluun. Olin jo syönyt jonkin verran siltä päivältä, eikä minun tehnyt mieli syödä enempää. En myöskään tarvinnut mitään muuta kuin veitseni ja asia olisi hoidettu. En voinut tehdä muuta kuin odottaa.

Paitsi että odotus oli ohi, kun Unamej, Nierry, Haien ja Keno ilmaantuivat metsästä läpimärkinä, kauhun terävöittämin katsein. Loppu oli alkanut.