Menneisyyden Varjo

Luku 22 - Me tiedämme riskit

Toiset olivat päättäneet nukkua ladossa, sillä minä olin päättänyt nukkua siellä. En halunnut, että Ask'atin joukko tai johtajat löytäisivät minua tai ketään maatilalta, joten päätin olla piilossa. Aasa oli kyllä sanonut, että häntä tai Niila-vauvaa ei haittaisi, vaikka olisimme talossa, mutta Ivera oli sanonut, että kyse oli minusta "Kyse on Neliasta. Hän tarvitsee meitä, vaikkei ymmärräkään sitä". Olin kuunnellut keskustelua seinän takaa ja voisi kuvitella, ettei Ivera tiennyt minun kuunnelleen, mutta kyllä hän tiesi.

Makasin osittain kyljelläni ladon parvella ja katsoin alhaalla heinäpaalien päällä makoilevia entisen laumani jäseniä. Naliq oli valitellut koko illan jalkansa puolesta ja lyönyt Wylania turpaan siitä hyvästä. Siksi pojalla oli nyt musta silmä. Liam ja Robin nukkuivat tavalliseen tapaansa kahdestaan, Wylan siinä lähellä, Pyk ja Cerren nukkuivat eläinmuodoissaan selät vastakkain, Naliq nukkui heinäpinon alimmalla tasolla ja Ivera nukkui toisella pinolla, joka oli vähän matkan päässä toisesta. Hän oli käpertynyt kerälle ja piti häntäänsä vasten vatsaansa. En voinut olla katsomatta häntä. Hän näytti niin yksinäiseltä. Hän ei ollut edes katsonut minua loppupäivänä, vaikka olikin salaa huolehtinut minusta. Kun katsoin häntä, tiesin hänen nukkuvan juuri niin kuin hänellä oli tapana nukkua kanssani, paitsi että häneltä puuttui minä halauksestaan.

Huokaisin raskaasti ja nousin vaivalloisesti istuman. Nyt minulla oli olkapään lisäksi selkä ja jalkakin kipeänä - puhumattakaan jalastani, joka oli jälleen kerran kipeytynyt. Pyk oli kertonut, että Wylanin ampuma luoti ei ollut uponnut syvälle, mutta se oli lohkaissut pienenpienen palan selkärangastani. Sen kuuleminen ei ollut ollenkaan auttanut kipuun.

Konttasin parvella olevan pienen ikkunan luo, josta kajasti kuunvaloa kauniina säteenä sisälle. Katsoin normaaleja kynsiäni, joita en ollut enää saanut kultakissan kynsiksi. En ollut aivan varma, miksi vain välillä onnistuin.

Katsoin surullisena silmiäni, joissa hopeinen väri leikki sinisen päällä. Hetkellisesti hopeat juovat peittivät sinisen melkein kokonaan, mutta vetäytyi pian takaisin. Se riivatun megha yritti saada minut luulemaan hävinneeni.

Suljin hetkeksi silmäni huokaisten. Oliko tästä enää paluuta? Avasin silmäni, jotka olivat nyt lähes kokonaan hopeiset.

"Musta ne ovat kauniit", Ivera sanoi hieman varovasti. Katsoin heijastuksen kautta tyttöä, joka nojasi parveen kiivettyään tikkaita sen matkaa, että hän saattoi laittaa kätensä lepäämään sille. Kun en vastannut edes tuhahtamalla Iveran sanoihin, hän kiipesi kokonaan ylös ja konttasi luokseni istumaan viereeni.

"Mä ymmärrän, että kaikki meidän välillä on muuttunut, mutta en kestä sitä, jos me ei enää edes puhuta toisillemme. Sä olet kuullut Inidistä ja tiedän sun lukeneen päiväkirjaani, joten sä tiedät, mitä on tapahtunut-"

"Ei, enkä tiedä. Mä tiedän vain, että hän lähti ja että sä teit jotain", sanoin väliin tuijottaen yhä hopeisia silmiäni. Kuunvalo sai ne hehkumaan.

Ivera laski katseensa käsiinsä, joiden sormia hän oli taivutellut hermostuneena. "Inid oli mun tyttöystäväni ennen sua. Me oltiin hetken erottamattomia, mutta sitten se alkoi tuntua vain haluavan hyötyä musta. Mun asemastani, koska mut aiottiin ylentää johtajaksi. Mä annoin sen tehdä kiellettyjä asioita hyödyntäen sitä, että mä sain sen pois ongelmista, mutta kun sitä jatkui pidempään, Inid alkoi liittämään siihen mukaan kavereitaan ja sen teot muuttuivat rikoksiksi. Kun se keksi kerran yökylässä meillä,  kun Liamkin oli mukana, että me voitaisiin tunkeutua kaupungin muurin käytäviin, koska mä voisin keplotella meidät pois siitä seuraavista ongelmista - silloin mulla ei siis ollut lupaa mennä muureihin - Inid alkoi jankkaamaan, vaikka mä vastustin. Se oli jo melkein aiheuttanut mulle potkut saatuaan mut mukaan varastamaan. Se oli tuonut väkivaltaisia kavereitaan meille ja saanut mun vanhempani suuttumaan. Kuitenkin sinä iltana, kun Inid ei saanut tahtoaan läpi, se löi mua. Se oli viimeinen tikki ja mä hyökkäsin sen kimppuun tietäen riskit. Inid nimittäin on noita", Ivera piti hetken tauon. En voinut olla värähtämättä kuullessani hänen sanansa. Noidat olivat harvinaisia ja meghoja paljon - todella paljon - voimakkaampia taikovia. Heidän mahtiaan on pelätty muinaisajoista saakka.

Katsoin ikkunan heijastuksen kautta Iveraa, joka nosti päätään ja sipaisi kädellään kauniinsinistä laikkua hänen poskessaan. "Inid ei ikinä varsinaisesti halunnut satuttaa mua. Kaiken sen keskellä, mitä mä äsken kerroin, oli myös niin paljon hetkiä, joissa Inid oli ihanin, kenet mä olen tavannut. Kuitenkin se, kun mä hyökkäsin sen kimppuun ja se puolustautui magialla aiheuttaen tuon arven, särki kaiken meidän välillä", räpäytin silmiäni. Olin aina luullut laikun olevan pelkkä tatuointi tai omituisen värinen syntymämerkki. "Liamia ei näkynyt hetkeen meillä ja mä en pystynyt tutustumaan enää kehenkään, vaan saatoin luottaa niihin vasta pitkän ajan jälkeen. Kun suunnilleen puoli vuotta myöhemmin Inidin kanssa tapahtuneesta Liam tutustui Robiniin, niiden katsominen sattui todella kauan. Lopulta mä kuitenkin totuin siihen ajatukseen, etten ikinä löydä ketään, jota rakastaa. Sitten kului lähes vuosi, ja mä törmäsin suhun kadulla. Murhaaja tai ei, mun on myönnettävä, että näin sussa heti jotain erikoista. Liam ja Robin olivat onnellisia mun puolestani, koska vaikutin viimein palaavan omaksi itsekseni ja enemmän eläväksi", Iveran hiljennyttyä, en voinut olla kääntymättä häntä kohti. Silmäni olivat nyt enemmän siniset, mutta hopea oli laajempi kuin normaalisti.

"Mä rakastan sua yhä. Niin paljon kuin sitä sattuukin myöntää. Mutta juuri nyt kaikki on liian monimutkaista", sanoin hiljaa katsoen häntä silmillä, jotka eivät olleet minulle tutut.

Ivera naurahti murheellisesti. "Ainahan se on ollut. Ja ainahan mä olen auttanut sua selviytymään ja pysynyt itsekin hengissä."

"Mutta se on liikaa", sanoin karhealla äänellä ja nielaisin. "On liikaa ottaa teidät kaikki mukaan tähän, jonka mä olen itse aiheuttanut."

"Me kaikki tiedetään riskit. Kaikilla meillä on historiamme. Jopa Liamilla ja Robinilla on syynsä olla mukana. Ne suojelevat mua ja oikeasti ne välittävät myös susta. Cerren puolestaan suuttui, koska se on yrittänyt olla sun puolellasi ja pitänyt teitä samanlaisina, kunnes sä hyökkäsit Benitin kimppuun", hän kertoi ja sulki silmänsä. "Mäkin rakastan sua. Rakastan sua enemmän kuin mitään. Siksi mä olen täällä." Näin kyyneleen vierivän pitkin hänen poskeaan. Suljin silmäni ja ajattelin tyttöä, joka oli varastanut sydämeni talven alussa. Niin lyhyessä ajassa olin kiintynyt johonkuhun enemmän kuin keneenkään koskaan - vain Timitri oli suunnilleen samalla tasolla, mutta vain eritavalla. Mutta minulla oli vain Ivera. Minulla oli Ivera, joka oli valmis auttamaan minut Timitrin luo. Hän oli aina ollut valmis tekemään kaiken vuokseni.

Viimein kurottauduin eteenpäin ja vedin Iveran halaukseen. Minä tarvitsin sitä ja hän tarvitsi sitä. Kyynel valui pitin poskeani ja tippui Iveran harmaille hiuksille. "Mä olen yhä vihainen", sihahdin hiljaa, jolloin Ivera naurahti. Tarkoitin sanojani, mutta olin myös sanonut ne kuullakseni Iveran ihanan naurun.