Menneisyyden Varjo

Luku 28 - Kaartin edut

Seurasimme Krakia hyvän aikaa ennen kuin hän lähtikin yhtäkkiä lentämään korkealle taivaalle, jolloin me kadotimme hänet näkyvistä. Pysähdyimme siihen paikkaan ja tuijotimme hänen peräänsä.

"Älä viitsi..." murahdin. Ärtymykseni haihtui, kun haistoin ilmassa tuttuja hajuja. He olivat olleet paikalla vasta hetki sitten.

Ivera näytti hämmentyneeltä, kunnes hän hätkähti pienesti. "Ei helvetti. Nyt pitää juosta", hän huudahti ja tosissaan lähti juoksemaan. Tuijotin hetken hämilläni hänen peräänsä ja lähdin sitten juoksemaan. Sain nopeasti Iveran kiinni ja jäin juoksemaan hänen rinnalleen.

"Miksi? Mitä sä tajusit?" kysyin ihmeissäni.

"Ne odottivat meitä, mutta lähtivät, koska juna on tulossa kohdalle - lisäksi mä annoin rahat niille, jotta ne voivat maksaa kyydistä", Ivera selitti nopeasti. Avasin suuni sanoakseni jotain, mutta päätin sittenkin olla hiljaa ja nyökäytin päätäni. Kaartin jäsenillä oli lupa hypätä junaan, kunhan heillä oli rahaa maksaakseen kyydistä. Joskus normaalitkin junaan hypänneet saivat jäädä maksusta, mutta vain jos he etsivät saman tien junan työntekijän, jolle ilmoittaa kyydissä olosta.

"Me saadaan ne kyllä kiinni", Ivera lupasi. Me ehtisimme kyllä raiteille, sillä kuulin jo junan äänen, joten raiteet olivat lähellä.

"Sulla ei siis ole rahaa? Entä jos toiset eivät päässeetkään junaan ja me ollaan siellä ilman rahoja?"

Ivera kohautti olkiaan. "Sitten hypätään pois ja etsitään heidät tai jäädään piiloon junaan", hänen äänensävynsä oli epävarma. Se olisi ongelma, jos jommatkummat eivät olisi junassa.

Kun pelmahdimme aukealle, jonka läpi raiteet kulkivat, juna tuli juuri näkyviin.

"Viimeiset metrit!" huikkasi Ivera ja kiristi tahtia. Pinnistelin jaksaakseni myös kiihdyttää vauhtia tarpeeksi. Viimein pääsimme raiteiden luo. Junan rautapyörien kolina oli korvia huumaava ja valtava rautatoukka kulki hurjaa vauhtia. Aloin jo epäillä, pääsisimmekö sen kyytiin lainkaan. En ollut koskaan ennen hypännyt junaan. Kun Ivera hyppäsi junan mennessä ohitsemme, tuijotin hetken hänen peräänsä. Hän tarttui kahden vaunun välissä olevaan kahvaan ja heilautti itsensä tasanteelle.

"Äkkiä, hyppää!" Ivera huusi melun yli. Nielaisin tyhjää, otin muutaman nopeamman harppauksen ja loikkasin kohti junaa. Aluksi säikähdin, että käteni olisivat tavoittaneet silkkaa ilmaa, kunnes sormeni kietoutuivat junan perällä olevan kaiteen ympärille. Kiskoin itseni täristen perällä olevalle tasanteelle ja romahdin polvilleni haukkoen henkeä hengästyneenä ja myös siksi, että olin ihan todella luullut tippuvani raiteille. Kaiken tekemäni ohella en ollut ennen ehtinyt hypätä junaan.

Nostin katseeni, kun kuulin töminää viimeisestä vaunusta ja hetkeä myöhemmin ovi aukesi. Ivera huokaisi helpotuksesta nähdessään minun olevan kunnossa. "Mä jo luulin sun jäävän kyydistä!" hän henkäisi ja ojensi kätensä auttaakseen minut ylös.

"Niin mäkin", huokaisin ja tartuin Iveran käteen. Hän veti minut jaloilleni ja viittasi sitten päällään auki jättämänsä oven suuntaan.

"Meidän pitää löytää junan henkilökuntaa mahdollisimman nopeasti, jotta ilmoitamme läsnäolostamme", Ivera ilmoitti. Jarruttelin hieman vastahakoisena.

"Pitää löytää ensin muut, jos kerran heillä on rahat", huomautin. Olin varovainen, sillä en aikonut joutua lähtemään junasta puuttuvien rahojen takia. Ivera katsoi minua pitkään, kunnes hänen kasvoilleen levisi leveä hymy.

"Kuka sä olet ja mitä teit Nelialle?" hän hymähti, jolloin mulkaisin häntä virnistäen pienesti.

Me lähdimme hiljaa kulkemaan vaunusta toiseen. Ilmeisesti junassa ei ollut matkustajia, mutta tiesimme jossain olevan henkilökuntaa. Yritimme jatkuvasti pitää kaikkea silmällä, jotta meitä ei päästäisi yllättämään. Siitäkin huolimatta juuri kun olimme lähtemässä kolmannesta vaunusta, haistoin jonkun takanamme. Tönäisin kevyesti Iveraa ja raapaisin kaulaani kohottaen leukaani. Se ele tarkoitti, että joku oli takanamme. Ivera kosketti niskaansa ja oli lähes täysin huomaamattomasti lataamassa asettaan, kun kuulimme napsahduksen takaamme.