Tuijotin väsyneesti ladon ovesta ulos. Oli hämärää ja sade piiskasi maata niin lujaa, että korvissa soi. Ja meidän muka pitäisi lähteä vaeltamaan siinä säässä! Olimme harkinneet jäädä latoon vielä siksi aikaa, että sade lakkaisi, mutta emme halunneet jäädä sinne enää, kun Ask'at kavereineen tiesi sijaintimme.
"Nelia, sun veitsesi on täällä", Naliq huikkasi.
"Mä vien", Ivera vastasi lähes heti. Kuulin veisten kilahtavan pussissa, kun Naliq heitti ne Iveralle, jonka jälkeen Ivera tuli luokseni ja ojensi pussin jääden sen jälkeen viereeni ovelle.
"Joten... Mä ymmärsin, ettet sä voi käyttää kultakissaa", hän sanoi varovasti. En kääntänyt katsettani sateesta.
"Niin se oli vielä aiemmin mutta nyt mä onnistun välillä", vastasin haluttomana puhua asiasta. Ivera nyökäytti päätään.
"Meidän pitää kai lähteä kohta", hän huokaisi vilkaistuaan latoon.
"Päästäänkö me junalla? Mä olen väsynyt kulkemaan päiviä peläten, että meidät löydetään", sanoin hiljaa. Krakin ja minun kolmen päivän matka oli hieman toiveajattelua, sillä olimme vahingossa poikenneet reitiltä pimeässä matkatessamme. Yllätyksekseni Ivera huikkasi olkani yli: "Suunnataan junaraiteille - hypätään junaan." Hymyilin hieman. En ollut täysin tosissani kysynyt sitä, sillä olin ajatellut, ettei se ollut mahdollista.
"Kiitos."
Ivera hymyili takaisin. "Me kaikki ollaan väsyneitä, enkä mä halua menettää ketään", hän piti tauon. "Etenkään sua." Hymähdin, vilkaisin sivusilmällä Iveraa ja astuin ulos, lähemmäs sadetta, joka oli laantunut hetkeksi.
"Lähdetään nyt, ei kenelläkään enää ole mitään pakattavaa!" huusin taakseni. Vastahakoisina kaikki lähtivät liikkeelle ja kohta olin saanut kaikki ulos sateeseen. Heti kun sade pääsi avomaalla piiskaamaan kasvojani ja vaatteitani, aloin kirota itseäni.
"Ainakin meidän jäljet katoaa tässä säässä", kuulin tuulen pauhun ja sateen ropinan yli Iveran äänen.
"Niin, jos joku katoaa matkasta niin silloin todellakin katoaa", nurisi Robin. Vilkaisin olkani yli toisia. Näin heidät juuri ja juuri pimeydessä ja myrskyssä.
"Hyvä huomio. Pysykää lähellä", huikkasin ja vilkaisin sitten vierelläni olevaa Iveraa.
"Cerren, Ivera, näettekö te täällä?"
"Juuri ja juuri", Ivera vastasi.
"Suunnilleen", Cerren murahti.
"Kyllähän mäkin täällä suunnilleen näen", huomautti Pyk, jonka silmät hehkuivat pimeässä muutettuaan ne leopardinsa silmiksi.
"Hyvä, pitäkää huolta, että kaikki pysyvät mukana - Naliq, vahdi Wilfrediä", komensin kipakasti.
"Miksi mä?" Naliq huudahti.
"Mitä sä aiot?" Ivera kysyi hiljempaa.
"Käväisen tähystämässä", vastasin ja suljin hetkeksi silmäni. Tavoittelin otetta kultakissasta, joka uinui jälleen syvällä sisimmässäni odottaen, että kutsuisin sitä. Viimein tavoitin sen ja loikkasin lähintä puuta kohti muuttaen muotoa kesken lennon. Kynteni upposivat vaivatta kaarnaan ja kiipesin kuin orava ensimmäisille oksille, jonka jälkeen kiipesin niitä pitkin ylös asti. Kuulin vain juuri ja juuri, kuinka toiset jatkoivat, sillä he tiesivät sen olleen minun ajatukseni. Kävin tähystämässä ja siinä samalla otin välimatkaa muihin. He tiesivät, etten ollut enää lähdössä omille teilleni ja että löytäisin heidät kyllä.
Pysähdyin aivan kuusen latvaan, joka huojui myrskytuulessa. Oli haastavaa nähdä yhtikäs mitään. Aasa oli jättänyt taloon valot päälle, joten näin ainakin missä suunnassa se oli. Jossain taloon nähden vastakkaisessa suunnassa pitäisi olla junaraiteet. Jossain siellä kaukana. Ja jossain vielä kauempana oli Garesjek, jossa Timitri odotti minua.
Suljin silmäni. En vieläkään tiennyt, miten voisin korjata kaiken, mutta ehkä sitten, kun saisin Timitrin takaisin, se kävisi helpommin. Siitä asti, kun olin omin silmin nähnyt Schanin ampuvan Timitriä päähän, olin ikävöinyt häntä, mutta nyt kun tiesin hänen olevan yhä tavallaan elossa, ikävä oli noussut ylemmälle tasolle, jollaista en edes tiennyt olevan olemassa.
Kun yhtäkkiä ukkonen jyrähti ja salama iski turhan lähellä olevaan puuhun, päätin laskeutua alas. Säpsähdin uuden salamaniskun kohdalla ja loikin nopeammin alas oksilta ja lopulta hyppäsin liejuiseen maahan, jolla liukastuin ja kaaduin kuonolleni. Murahdin kirosanan jos toisenkin ja liukastelin pystyyn. Ainoa asia, josta saatoin olla iloinen oli se, että turkkini kesti vettä - ainakin toistaiseksi.
Sade oli hetkessä pyyhkinyt hajut pois ja puhdisti jalanjälkiä niin tehokkaasti, että pimeydessä niitä oli mahdoton löytää. Onneksi kuitenkin tiesin, mihin suuntaan he olivat menneet, joten vaikka olinkin istunut puussa tovin, saisin heidät hetkessä kiinni. Lähdin tassuttelemaan nopeasti toisten menosuuntaan yrittäen samalla kuulla edes jotain sateen, ukkosen ja tuulen melun yli. En erottanut ääntäkään.
Siinä vaiheessa, kun olin kävellyt useamman kymmenen minuutin verran myrskyn keskellä löytämättä vieläkään merkkiäkään toisista, aloin toden teolla haistella maata. Kirosin mielessäni. Aloin hieman panikoida, sillä en ollut ennen käynyt siinä metsässä, mitään oli vaikea nähdä ja muut olivat kadonneet johonkin. Saattaisin eksyttää itseni paljon pahemmin, kuin jo olin. Olin aiemmin halunnut eksyttää muut luotani, mutta nyt halusin vain laumani. En halunnut jäädä yksin. Höristin korviani ja yritin kuulla jotain. Ei mitään - kunnes kuulin askelten rasahduksia. Olin jo menossa piiloon, kun tunnistin tulijan Iveraksi. Läpimärkä, kurainen tyttö pysähtyi sateeseen nähdessään minut.
"Mä laitoin Wylanin ryhmän johtoon kun me käännyttiin. Tajusin, että sä et ehkä löydäkään meitä jos me lähdetään reitiltä", hän kertoi. "Krak lupasi lähteä etsimään meitä, jos emme löydä niitä aamuun mennessä. Me ehdittiin siis jo aika kauas siinä ajassa, kun sä olit poissa ja toiset jatkoivat yhä matkaa, kun mä lähdin, joten on vaikeaa sanoa, missä ne ovat nyt." Tuijotin Iveraa pitkän tovin ennen kuin loikin häntä kohti ja nousin takajaloilleni halaamaan häntä. Hän oli hämmentynyt, mutta vastasi lopulta halaukseen. Kurkustani kohosi syvä kehräys, joka johtui silkasta helpotuksesta. Olin yhä hukassa, niin monella tavalla, mutta nyt olin hukassa Iveran kanssa.
Lopulta Ivera taputti kevyesti lapaani nostamatta kasvojaan niskaturkistani. "Meidän pitäisi etsiä suoja. Kun aurinko alkaa nousta ja me nähdään edes jotain, lähdetään etsimään toiset", hän sanoi hiljaa. Kiitos, että löysit minut, sanoin mielessäni laskeutuessani neljälle käpälälle.
Ei mennyt kauaakaan, ennen kuin löysimme valtavan, vanhan puun, jonka juurakkoon jäi kivien ja juurien muodostama kuiva onkalo. Siellä oli tarpeeksi tilaa kummallekin ja enemmänkin, joten kömmimme sinne suojaan. Ivera päästi nauravan kiljaisun, kun ravistelin turkissani olleet vedet pois ja roiskutin osan niistä hänen päälleen vain osittain vahingossa.
"Yritetään nukkua nyt niin jaksetaan mennä aamulla etsimään laumaasi", Ivera sanoi haukotellen riisuessaan läpimärkää viittaansa ja takkiaan. Mulkaisin häntä pienesti. "Usko pois. Mitä tahansa tapahtuukaan ja on tapahtunut, me ollaan sun laumasi", Ivera huokaisi. En välittänyt, vaan käperryin kippuralle ja suljin silmäni. Kuuntelin hetken Iveran tärinää, jonka jälkeen tulin lähemmäs häntä ja käperryin hänen ympärilleen.
"Kiitos."
DU LIEST GERADE
Menneisyyden Varjo
Fantasy"Taisteluni ei ole vielä ohi" Varjo-trilogia 3 (viimeinen osa) Kuukausi on kulunut Garesjekin tapahtumista. Nelia ei ole edennyt epäkuolleeksi muutetun Timitrin pelastamisessa, eikä edes tiedä, voiko häntä pelastaa. Entä sitten, kun kaikkien muiden...
