Minä ja Krak olimme matkanneet nopeasti viimeisen päivän ajan, vaikka Krak olikin ruhjeilla. Olimme olleet liikkeellä koko yön, koska me pelkäsimme Ask'atin joukkoineen lähtevän peräämme. Olin menettänyt kaiken ylimääräisen energian taisteluun; jäljellä oli enää se energia, jota tarvitsin kävelemiseen. Olimme olleet aivan liian kauan hereillä, muttemme pystyneet pysähtymään.
Tajusin kiertää kauempaa, kun lähestyimme Iveran perhetuttujen maatilaa, jossa olimme nukkuneet yhden yön vähän sen jälkeen, kun olin tippunut jäihin viime matkalla Garesjekiin. Silti kiertäessämme, haistoin yhtäkkiä ilmassa kahden koiran hajut. Kirosin puoliääneen. Kiertämisestä ei ollutkaan ollut apua.
"Mitä nyt?" Krak kysyi huomattuaan minun pysähtyneen.
"Me saadaan seuraa", huokaisin raskaasti. "He eivät käy kimppuun, mutta ovat Iveran tuttuja", selvensin nähdessäni Krakin entistäkin varautuneemman ilmeen.
Hetkeä myöhemmin kaksi koiraa loikki luoksemme iloisesti haukkuen. Ne haistelivat Krakia uteliaina ja loikkivat ympärilläni osoittaen selvästi sen, että ne muistivat minut. Misla, pienempi ja vanhempi valkea koira jäi haistelemaan Krakia uteliaana, kun Navisk, isompi, oikeastaan aivan valtava, musta luppakorva katseli minua hämillään ja nuoli kättäni. Muistin, kuinka minulle oli kerrottu Naviskin ihmettelevän haltijoita.
"Kohta niiden omistajat varmaan tulevat", kerroin rapsuttaen ystävällisyyden nimissä Naviskia. Krak kohautti olkiaan.
"En usko näiden päästävän meitä lähtemään", hän vastasi ja naurahti sitten katsoessaan minua. "Sä näytät hassulta eläinten kanssa." Mulkaisin häntä.
"Kuinka niin?"
"Sä näytät niin... pehmeältä. Normaalilta", hän selitti hymyillen. Pyöräytin silmiäni ja keskityin taas Naviskiin. Puskin sitä kevyesti suuntaan, jossa tiesin maatilan olevan.
"Mene kotiin. Meidän pitäisi pysyä piilossa", sanoin koiralle. Joko se ei ymmärtänyt tai sitä ei kiinnostanut lainkaan, sillä se vain vingahti ja pompahti nuolemaan kasvojani. Työnsin koiran pois hymähtäen.
"Ei kun mene", komensin. "Kotiin." Koira ei vieläkään piitannut, vaan puski minua uudelleen. Kolmannella kerralla ymmärsin sen, kun tuulenvire kuljetti hajun maatilan suunnalta, josta koirat olivat tulleet. Ivera oli siellä. Hän ja hänen ryhmänsä olivat tulleet odottamaan minua, koska se riivattu tyttö tiesi, mitä aioin.
"Menkää. Me kyllä lähdetään", komensin Naviskia ja Mislaa. Navisk ei tuntunut haluavan minun tekevän sitäkään. "Haluatko muka meidän menevän maatilallenne?" murahdin, jolloin koira liikautti korviaan myöntävästi. Kirosin puoliääneen ja käänsin katseeni Krakiin. "Häivytään täältä. Ivera on tuolla." Sen sijaan, että Krak olisi myöntynyt, hän irvisti pienesti.
"Sä et voi paeta heitä ikuisesti. Sitä paitsi me tarvitaan ruokaa ja lepoa", hän sanoi kolkolla äänellä. Siristin hieman silmiäni.
"Petätkö sä mut nyt?" sähähdin silmät säkenöiden raivosta. Krak pudisti päätään synkästi.
"En. Mä vain yritän ohjata sut taas oikeille raiteille."
En jäänyt väittelemään Krakin kanssa, vaan lähdin harppomaan poispäin maatilasta. Vain hetkeä myöhemmin Krak tönäisi minut nurin. Löin kasvoni maahan murahtaen ja nousin nopeasti käsieni varaan kultakissan hehkuvin silmin.
"Mä raahaan sut vaikka väkisin sinne", Krak murisi ennen kuin ehdin sanoa mitään. "Mä näen sun voivan pahoin ja olevan todella väsynyt ja jopa mä haistan tuon veren, joka vuotaa siitä vanhasta haavasta. Jos ajattelit selvitä elossa Garesjekiin, sun on luovuttava itsepäisyydestäsi." Nousin seisomaan veitset käsissäni ja aloin peruuttaa kauemmas.
"Ei, kun mä lähden nyt", sanoin pakottaen ääneni vakaaksi. Krak vain katsoi minua odottaen. Tuijotimme toisiamme tovin odottaen jommankumman ensimmäistä siirtoa. Viimein Krak otti askeleen, jolloin kiepsahdin ympäri ja pinkaisin juoksuun, mutta ilmeisesti Krak oli lähtenyt jopa nopeammin, koska vain muutaman askeleen kuluttua nyrkki kopsahti takaraivooni. Se oli tarpeeksi mojova isku, että se sai minut horjahtamaan. Aivan liian ketterästi Krak tarttui molempiin käsiini ja sitoi ne yhteen mukaan ottamallaan köydellä. En ensin tehnyt mitään, sillä olin yllättynyt Krakin nopeudesta. Poika tarttui olkapäihini ja työnsi minut liikkeelle. Veitseni olivat tippuneet maahan.
"Mä voitin", hän tokaisi. Mulkoilin kahta koiraa, jotka vain olivat seuranneet tilannetta sivusta ja lähtivät nyt peräämme, kun Krak raahasi minua maatilaa kohti.
En vastustellut passiivista vastarintaa lukuunottamatta ennen kuin maatila tuli näkyviin. Haistoin selvästi Iveran, Pykin ja Cerrenin hajut. Lisäksi ilmeisesti paikalla olivat myös Naliq, Wylan, Liam ja Robin. Tönäisin Krakia, sain kynteni esille, repäisin köydet poikki ja syöksyin takaisin kohti metsää, saaden Krakin kannoilleni. En aikonut tavata toisia. En vielä.
Yhtäkkiä joku pamahti sivulta kylkeeni niin lujaa, että kaaduin, ja tunsin järkyttävän kivun olkapääni ja niskani välisessä kohdassa. Ymmärsin saman tien, ettei se ollut Krak. Rimpuilin murisevan hopeisen suden alla ja yritin saada edes yhden heittoveitsen vaatteistani. Hän puri hampaansa tiukasti nahkaani ja repi yrittämättä kuitenkaan saada palaa irti lihastani. Se sattui juuri niin paljon kuin Cerren halusi sen sattuvan. Kipu oli niin lamaannuttava, että minun oli haastavaa hengittää.
Kuulin Naviskin ja Mislan haukkuvan ja murisevan ja Krakin juoksevan paikalle ja tämä oli ilmeisesti iskemässä miekallaan Cerreniä, kun jostain maatilan suunnalta kuului huuto: "Älä lyö! Ja älä sä ammu!" Iveran huudot oli kohdistettu kahdelle eri henkilölle, joista toinen oli Krak. Katsoin samein silmin metsään, koska en jaksanut kääntää päätäni maatilan suuntaan. Kipu lihassani oli sietämätön, enkä kyennyt nousta.
"Liam, Robin, hakekaa te Navisk ja Misla ennen kuin ne käyvät Cerrenin kimppuun ja voitko sä Naliq ottaa Cerrenin irti", Ivera komensi. Robin ja Liam juoksivat paikalle tarttumaan koirien pantoihin ja Naliq tuli Cerrenin luo. Krak oli peruuttanut loitommas, koska hän ei tiennyt, mistä olisi hyötyä. Heti kun Naliq koski Cerreniin, hukkatyttö irrotti otteensa ja perääntyi. Tiesin, että hänen suupielensä olivat veressä.
"Se... Sehän on Nelia!" Naliq huudahti värisevällä äänellä. Se hämmensi minua, mutta ilmeisesti Cerren oli ainoa, joka tiesi, kenen kimppuun oli hyökännyt. Muut ilmeisesti luulivat tytön vain seonneen ja käyneen satunnaisen kulkijan kimppuun. Hajunikin taisi peittyä vereen.
"Mitä?" Ivera älähti, vaikka oli selvästi kuullut Naliqin sanat. Hetkeä myöhemmin kuulin juoksuaskelten lähenevän minua. "Pyk! Tule äkkiä!" Ivera karjaisi. Kun hän pysähtyi, tiesin hänen jääneen vähän matkan päähän. "Naliq, vie Cerren pois!"
"Mä olen rauhallinen", hukkaveren kylmä ääni vastasi.
"Ihan sama. Näetkö sä, mitä teit?" Ivera murisi.
"Näen. Todellakin näen", Cerren vastasi tyytyväisellä äänellä. Ivera ilmeisesti katsoi häntä niin ilkeästi, että hukkaveri suostui lähteä Naliqin mukaan kohti taloa.
Nostin päätäni, joka tuntui painavan monta kertaa enemmän kuin tavallisesti ja käänsin kasvoni maatilan suuntaan. Katsoin sumein silmin Iveraa, joka seisoi parin metrin päässä tuijottaen minua järkyttyneenä ja kuin hän olisi ollut kivuissaan.
Raotin suutani varovasti kuin peläten sen sattuvan ja nostin hieman huultani. "Anna mun kuolla tähän", kähähdin, jolloin Iveran silmät laajenivat entisestään, hän harppoi lähemmäs ja romahti luokseni. Se, miksi pyysin Iveran antaa minun kuolla ei johtunut siitä, että olisin halunnut sitä, vaan koska muistin jälleen, miksi olinkaan alun perin halunnut lähteä. Minä halusin pelastaa heidät. Jos olisin kuollut, hekään eivät enää olisi vaarassa.
"Anteeksi. Mä olen niin pahoillani, Nel", Ivera kuiskasi ja pyyhkäisi hiustupon silmiltäni. En ollut vielä antanut anteeksi Iveralle enkä itselleni, mutta minun oli hymyiltävä hiukan.
"Nel", toistin pehmeästi, mutta ennen kuin sain kuulla Iveran selitystä lempinimelle, menetin tajuni, sillä kipu pääsi puskemaan minut pois valvemaailmasta.
YOU ARE READING
Menneisyyden Varjo
Fantasy"Taisteluni ei ole vielä ohi" Varjo-trilogia 3 (viimeinen osa) Kuukausi on kulunut Garesjekin tapahtumista. Nelia ei ole edennyt epäkuolleeksi muutetun Timitrin pelastamisessa, eikä edes tiedä, voiko häntä pelastaa. Entä sitten, kun kaikkien muiden...
