Menneisyyden Varjo

Luku 12 - Uusia vihollisia vai uusia ystäviä?

Juoksin jyrkkää rinnettä alas kompuroiden omiin jalkoihini lähes joka askeleella. Minulla oli vain kolme veistä jäljellä, enkä uskaltanut yrittääkään muuttaa muotoani, joten en voinut kuin paeta kolmen joukkoa, joka oli lähtenyt perääni. Olin aivan uupunut ja keuhkojani poltteli, mutten aikonut pysähtyä. He eivät olleet aivan kannoillani, mutta tiesin heidän olevan lähistöllä.

Viimein se tapahtui. Maa oli muuttunut jo hetki sitten hiekkaiseksi ja murenevaksi, ja nyt se petti altani ja kaaduin eteenpäin.

"Ärh- Auh!" ähisin pyöriessäni rinnettä alas monella eri tavalla. Olkani iskeytyi vasten jotain kiveä rinteessä, pyörähdin sen yli, mätkähdin jälleen hiekkaan ja jatkoin pyörimistä yrittäen pysäyttää vauhdin siinä onnistumatta.

Viimein rinne loppui, ja jäin hetkeksi makaamaan maahan haukkoen henkeä. Olkani oli ehkä murtunut tai iskeytynyt paikoiltaan kivusta ja liikkumattomuudesta päätellen ja olin saanut naarmuja rinteen kivistä ja hiekasta. Hengitin raskaasti ja kampesin itseni ensin kontalleni ja siitä jaloilleni. Horjahdin sivulle, ja liikautin jalkaani ottaen tukea siitä. Pitelin kättäni ja raahauduin lähimmän puun luokse nojautuen sitä vasten. En todellakaan ehtisi pakoon, joten odotin jahtaajiani, jotta voisin saada kuulla, miksi he olivat käyneet kimppuuni. Olin vain kävellyt metsässä, kun yhtäkkiä kolmen joukko oli hyökännyt kimppuuni. Olin haavoittanut jokaista veitsilläni, mutta he olivat yllättävän taitavia ja nopeita, joten minun oli lopulta ollut pakko lähteä pakoon.

"Päivää, muukalaiset!" julistin, kun kaksi tuli eteeni ja kolmas oli takanani vahdissa. He olivat kaikki aika nuoria, mutta silti selvästi aikuisia. Nainen ja mies, jotka seisoivat edessäni, tarkkailivat minua tuimasti. He huomasivat kyllä selvästi, että olin pahasti haavoittunut, mutta huomasivat myös sen, miten suorassa ja varmana seisoin.

Nainen laittoi kätensä puuskaan. "Kuka olet?" hän kysyi.

Kohotin kulmiani. "Keitä itse olette? Tehän ne kimppuun kävitte!" huomautin.

"Kuka olet?" mies toisti naisen kysymyksen.

"Jumalan Kynsi", naurahdin. Nainen siristi silmiään ja katsoi minua päästä varpaisiin.

"Just", hän naurahti viimein ja astui lähemmäs. "Nyt oikeasti. Kuka sinä olet?" hän lausui nyt hiljempaa ja tuimemmin.

"Jumalan Kynsi", toistin virnistäen iloisesti.

"Älä puhu paskaa - Jumalan Kynsi ei tosiaankaan ole tuollainen pieni kakara", Mies ärähti.

Kohautin toista olkaani, koska en saanut toista liikkumaan. "Tuota kuulee usein. Mutta en kyllä ihmettele, ettei kukaan usko, siis mä kun olen ruosteessa ja mennyt eläkkeelle", kehräsin. Kaksikko vilkaisi toisiaan mietteliäänä. Kolmas, taakse jäänyt hiipi lähemmäs ja oli aikeissa iskeä minua veitsellä niskaan, kun käännyin ja tartuin tiukasti hänen ranteeseensa. Vilkaisin kahta muuta.

"Epäilettekö todella?" kysyin pehmeästi. Nainen pudisti päätään.

"Emme. Joten, haluatko tulla leiriimme, vai jatkatko mihin ikinä jatkatkaan. Tilly on nimittäin ikävöinyt sinua - meitä on useampia, kuin luulet. Meitä, jotka olemme hylänneet salamurhaajien elämän", hän kertoi. Räpäytin silmiäni yllättyneenä hänen mainitessa Tillyn, jonka olinpaikasta kukaan Verwasissa ei ollut tiennyt. Katsoin häntä arvioiden, ja yllätyksekseni päätin nyökätä. Mikäli kyseessä olisi salamurhaajat, en kuitenkaan voisi paeta, joten ihan hyvin voin ottaa riskin.

"Kuinka pitkä matka sinne on?" kysyin irrottaessani otteeni kolmannen ranteesta. Hän oli mustatukkainen, jota voisi sanoa pojaksi, hän oli nimittäin minua luultavasti vain vähän vanhempi, ei siis tosiaankaan vielä aikuinen. Hänellä oli useita lyönneistä tulleita arpia kasvoissaan, mikä selitti sen, että hän oli jättänyt salamurhaajat, mikäli se tarina oli totta.