Menneisyyden Varjo

Luku 9 - Kaikki on mennyttä

Ivera pelkästään tuijotti Neliaa tunteja. Hän ei tiennyt ollenkaan, mitä oli tapahtunut. Hän ei tiennyt, miksi Nelia oli yhtäkkiä päättänyt ilmaantua Kaartin päämajaan ja hyökännyt Benitin kimppuun. Hän oli ollut niin... normaali jo kauan. Hän ei ollut ollut aggressiivinen ketään kohtaan - ainakaan enempää kuin yleensä - eikä hänellä ollut koskaan ollut mitään Benitiä vastaan. Ei edes ollessaan vielä salamurhaajien puolella.

Kun Nelia vietiin selliin, kuten muut johtajat olivat päättäneet, Ivera vain seurasi perässä järkyttyneenä. Hän ei vain voinut uskoa, että Nelia oli miltei tappanut itsensä, ja mikäli sitä ei olisi tapahtunut, hän olisi varmasti tappanut Benitin, ja ehkä muitakin.

Kielloista huolimatta Ivera meni Nelian selliin istumaan tämän vierelle. Kukaan, edes Ivera ei ollut varma, mitä Nelia tekisi herätessään, mutta häntä ei kiinnostanut. Hän ei halunnut jättää Neliaa yksin, kahlittuna selliin, vaikka tiesikin tytön varmasti suuttuvan häntä kohtaan osoitetusta hoivasta. Silti Ivera ei tiennyt, voisiko katsoa nyt Neliaa samalla tavalla kuin ennen.

* * *

Heräsin tutun näivettyneen hajun keskellä. Mahtavaa. En vaivautunut avaamaan silmiäni nähdäkseni vankisellin, jossa makasin. Kipu kaulallani oli järkyttävä ja päätäni särki pahemmin kuin ikinä. Tarkemmin ottaen joka paikkaan sattui.

Lopulta avasin silmäni vain siksi, että tunsin Iveran silittävän hiuksiani. Loikkasin kauemmas aikeissa nousta seisomaan, mutta yhteen kahlitut käteni ja tärisevät jalkani pakottivat minut laskeutumaan sängylle polvilleni. Avasin suuni kysyäkseni minua surullisena katsovalta Iveralta miksi olin täällä, mutten saanut aikaan muuta kuin vain kähinää.

"Älä puhu. Pyk ja Benit sanoivat, ettet sä saa puhua, tai haava aukeaa. Sä pystyt tosin puhumaan luultavasti vasta parin päivän päästä", hän kertoi sillä samalla äänensävyllä, jolla hän oli puhunut minulle kauan sitten kertoessaan mitä tahansa työnsä edellyttämänä.

Miksi olen täällä? kysyin katseellani. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tapahtunut. Muistin vain tuskan. Ivera nakkasi niskojaan ja heilautti häntäänsä.

"Väitätkö, ettet muista?" hän kysyi. Kohautin vain olkiani pudistaen päätäni. Mitä muka? Ivera rypisti hieman kulmiaan. "Sä yritin tappaa Benitin ja tapoit sitten melkein itsesi."

Siinä samassa muisto iskeytyi minuun kuin salama. Sumuinen tunne päässäni, jonkin käsky tappaa Benitin ja sen hirvittävän tuskan syy. Jokin oli saanut otteen minusta, ja se oli ennemmin repimässä sieluni ulos kuin päästämässä minut vapaaksi. En ollut täysin varma, olinko onnistunut karkottamaan sitä vieläkään. Entä jos se oli yhä päässäni?

Sillä hetkellä olin tyytyväinen siitä, etten voinut puhua, jottei minun tarvinnut alkaa selitellä tekemisiäni. En voisi kertoa Iveralle enkä kenellekään mistään lähiaikoina tapahtuneesta.

Käänsin katseeni Iverasta ja satuin katsomaan käytävään. Kim ja Cerren olivat vahdissa kaltereiden toisella puolella.

"Liam ja Robin lähtivät koulusta kesken päivän ja juoksivat tänne niin nopeasti kuin pystyivät heti huomattuaan sun kadonneen kokonaan. Jos sut olisi löydetty vasta heidän saavuttuaan, sä olisit kuollut. Onneksi Wylan näki sut ollessaan vartiossa ovella. Se huomasi jonkin olevan pielessä ja osittain epäluulosta sua kohtaan se tuli ilmoittamaan mulle", Ivera kertoi. Hänen äänessään ei ollut tuttua lempeyttä, vaan se kuulosti vain heikolta ja surkealta. Se ei vaikuttanut enää minun Iveraltani. Vaikka se sattuikin, se tunne kätkeytyi syvälle sisimpääni. Nyt olin Neljä.

Katsoin Iveraa ilmeettömänä ja räpäytin hitaasti silmiäni. Ihan sama.

Ivera vetäytyi aavistuksen verran kauemmas ja hän puristi huulensa yhteen viivaksi. Viimeisetkin lämmön rippeet katosivat hänen katseestaan.

Kukaan ei heti sanonut mitään, kunnes Cerren syöksyi vasten kaltereita hampaat irvessä ja suden silmät leiskuen.

"Mikä sua vaivaa?!" Hän ärähti raivoissaan.

"Cerren, kaikki hyvin-" Ivera aloitti.

"Ole hiljaa!" kivahti Cerren ja katsahti taas minuun. "Ivera, Benit ja me kaikki ollaan tehty kaikkemme sun eteesi, mutta silti sä aina päädyt tänne. Sut on armahdettu - meidät kaikki on armahdettu - rikkeistä, joista voisi tulla kuolemantuomio missä tahansa muualla. Mutta siinä sä vaan olet yritettyäsi tappaa yhden Kaartin jäsenen. Etkä edes välitä siitä, että sut pelastettiin!" hän ärisi. Katsoin häntä tovin ennen kuin käänsin katseeni syliini ja katselin naarmuisia sormiani ja repaleisia kynsiäni.

"Kim, avaa tämä ovi, niin käyn opettamassa Nelialle vähän tapoja!" Cerren kuului komentavan. Kim ei vaivautunut edes vastaamaan.

Ivera nousi seisomaan ja käveli sellin kalteriovelle. "Kim, avaa ovi", hän käski, Kim totteli. Kun Cerren oli livahtamassa sisään, näin silmäkulmastani Iveran käskevän hänen pysähtyä laittamalla kätensä ovensuuhun. Tiesin hänen katseensa kieltävän Cerreniä jatkamasta.

Nostin katseeni taas ja siirsin sen Cerrenin sudensilmiin. Kohotin uhmakkaasti leukaani. Se oli Cerrenille viimeinen tikki. Hän tönäisi Iveran käden tieltään ja harppoi eteeni. Torjuin ensimmäisen todella lujan nyrkiniskun, mutta seuraavan iskun otin vastaan. Minä ja Cerren olimme tulleet hetken todella hyvin toimeen. Sitä ei kuitenkaan ollut kestänyt kauaa.

"Sä et ole muuta kuin itsekäs peto", Cerren sähisi. Irvistin ilkeästi ja löin häntä kasvoihin juuri vapauttamillani käsilläni. Potkaisin sen rakin kauemmas ja pomppasin jaloilleni, jotka kuitenkin pettivät alta ja romahdin lattialle päästäen kähähdyksen, jonka kuului olla huudahdus tai kirosana.

"No niin, nyt loppu!" kuulin Wylanin huudon. Ilmeisesti hän oli ilmaantunut paikalle. Cerren hyökkäsi silti kimppuuni, mutta Wylan repi hänet irti ja tönäisi sellin ovelle.

"Ihanko oikeasti? Yksi hyökkää haavoittuneen, sekavan ja vain muutama tunti sitten Benitiä uhanneen ja itsensä raadelleen kimppuun, ja sitten on kaksi idioottia, jotka vain seisoa töllöttävät sivussa!" Wylan raivosi. Cerren katsahti muualle ehkä hieman nolona, Ivera katsoi minua ilmeettömänä ja Kim näytti yksinkertaisuudessaan eksyneeltä.

Wylan oli auttamassa minut takaisin sängylle, mutta tönäisin häntä ja raahasin itseni ylös. Istuin sängylle ja tarkkailin kaikkia odottaen jonkun tekevän jotain. Kaikki puolestaan katsoivat minua kuin odottaen minun puhuvan, vaikken yksinkertaisuudessaan voinut tehdä niin.

Viimein Cerren lähti pois paikalta muristen kirosanoja. Hänen jälkeensä Wylan lähti sellistä, komensi Kimiä pitämään minua silmällä ja lähti myös käytävään. Kimin mentyä seinän luo kyykkyyn tarkkailemaan minua, jäi Ivera viimeiseksi kaltereiden luo.

Hän katsoi minua pitkään täysin ilmeettömänä, vaikka hänen silmistään näkikin kivun. Lopulta hänkin vain lähti. Silloin annoin itseni kaatua kyljelleni sängylle, vaikka tärähdys sattuikin jalassani, kaulallani ja oikeastaan jokaisessa ruumiini osassa.

Olin uupunut, en ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut, enkä tiennyt mitä tehdä. Siksi en jaksanut välittää Iverasta, omasta maineestani saatika terveydestäni. Mikään ei haitannut nyt. Jollain tavalla koin jopa helpottavana sen, etten voisi asua Iveran luona. Cerren oli niin raivoissaan, että halusi raadella minut ja kaikki muut puolestaan katsoisivat minua aivan eri tavalla kuin aiemmin. Ivera puolestaan... Tiesin, että se miten hän minua katsoi tarkoitti, ettei hän halunnut nähdä minua, ei ainakaan vielä. Enkä minä halunnut tavata häntä.

"Tuo jos joku on tapa menettää kaikki sua kannattavat. Jopa murhaajat ovat suuttuneet sulle", Kim mutisi. Normaalisti olisin halunnut raadella hänet, mutta tänään minä vain heilautin häntääni uupuneena ja painoin kasvoni vasten sängyn patjaa.

Suljin silmäni ja yritin hengittää. Kaiken lisäksi olin jotenkin menettänyt kultakissan. En saanut sitä hallintaan. Se oli pahin menetys. Ja silti olin menettänyt sen kaiken vähän rippeet, mitä minulla oli ollut.

* * *