Me kaksi ja muut

30. Vapaa

A/N: moi. elämä on kiireistä meillä kaikilla, ja vaikka lukiessa ei ehkä ite huomaakaan, yhden luvun kirjoittamiseen kuluu tosi paljon aikaa. Siis oikeasti paljon. Siksi musta tuntuu, että tulee päiviteltyä vähemmän, varsinkin kun mun elämässä on tällä hetkellä hirveesti tapahtumaa, ja buukattujen viikkojen jälkeen haluaa vaan viettää aikaa läheisten kanssa ja olla yksin
Mutta kiitos ihan hirveästi teidän kommenteista ja voteista, ja ylipäätään lukemisesta, ne on mulle motivaatio, vaikka mä tätä itseäni varten loppupeleissä kirjoitan.
ily imberymber xx

○●○

Miran kotiovi tuntui mustalle aukolle mun edessäni. Mä en halunnut joutua sinne, mutta samalla toivoin, että se imaisi mut sisäänsä mahdollisimman nopeasti. Sitten tämäkin olisi ohi. Mun ja Miran suhde, joka oli kestänyt jo pienen ikuisuuden.

Mä ja Mira oltiin oltu yhdessä niin kauan kun mä jaksoin muistaa. Me oltiin jaettu lähes kaikki elämistämme yhdessä. Mira tiesi musta kaiken. Mutsi rakasti Miraa, mummo rakasti Miraa, faija rakasti Miraa; koko mun perhe rakasti sitä. Ainoa ongelma oli, että mä en rakastanut sitä. Mutta silti, meillä oli paljon historiaa, meillä oli –

Ei, mä ajattelin. Mä en voinut enää aloittaa asioiden vatvomista. Mä olin tehnyt jo valinnan: mä halusin Vekun Miran sijasta. Mun täytyi luopua Mirasta, vaikka luopuminen sattui.

Mun jalka naputti hermostuneesti rytmiä maahan, kun odotin oven aukeamista. En mä ollut varma, että oliko se edes kotona. Olin vain lähtenyt extempore visiitille, ilmoittelematta sen enempää kenellekään. Mun onneksi, Mira avasi hetken kuluttua oven hämmentyneenä.

"Moi! Mitä sä teet täällä?"

Mä en halunnut vastata kliseistä "meidän täytyy puhua"-fraasia, joten kysyin vain kohteliaasti: "Voinko mä tulla sisään?"

"Joo, tottakai", Mira vastasi ja astui sisään mun edeltäni.

Mun mieleeni nousi viime kerta kun olin käynyt täällä. Me oltiin harrastettu seksiä. Se ajatus tuntui niin kaukaiselta, että en olisi voinut nähdä sitä edes kiikareilla.
Me oltiin nyt niin kaukaisia, niin kaukana toisistamme, että ajatus meistä niin läheisessä kanssakäymisessä oli outoa, vierasta.

Mira ohjasi mut hienovaraisesti istumaan sohvallensa. Kaikki näytti sen kämpäs niin seesteiselle ja normaalille, että mua harmitti rikkoa se kaikki. Mä olin käynyt läpi tämän kyseisen hetken mielessäni kymmeniä kertoja, mutta silti kaikki sanat tuntuivat nyt häviävän mun päästäni.

"Tää on vitun hankalaa", puuskahdin hetken hiljaiduuden jälkeen, ja Mira siirsi huolestuneet silmänsä muhun. Sitten mulla ei ollut enää paluuta.

"Mä tykkään ja välitän susta ihan hirveästi, eikä se tuu koskaan muuttumaan. Me molemmat kuitenkin ehkä tiedetään, että tää meän juttu ei oo ikuinen. Mä tiiän, että sulla on sun omat ihmiset, ja sä tiiät että mulla on mu omat ihmiset. Mut musta tuntuu, että nyt on tullut mun aika mennä elämässä eteenpäin, ja se tarkottaa, että meidän suhteen on aika päättyä."

Mun painavien sanojen jälkeen huoneen valtasi hetkeksi hiljaisuus, joka tuntui tappavalta.

"Ootko sä ihan sekaisin?" Mira aloitti hiljaisella äänellä.

"Oon, mutta mä tiiän tekeväni oikean-"

"Ei, kuuntele. Ootko sä ajatellut, mitä sun vanhemmat tulee sanomaan? Ootko sä miettinyt, että kaikki saattaa epäillä sun ja Vekun juttua vähän enemmän kun sulla ei enää ookkaan tyttöystävää? Mikä sit on sun statussymboli kaikissa tapaamisissa, illallisissa ja gaaloissa, jos se en oo minä? Mun jättäminen ei oo sulle järkevää, ja vaikka sä ootkin tunneihminen, tätä valintaa sun kannattais ajatella järjellä. Tunne ei kanna loppupeleissä hirveen pitkälle. Järki kantaa. Ja sä oot tosi fiksu ihminen Benkku, sun pitää nyt todistaa se mulle. Sun ei oo järkevää olla Vekun kanssa ja luopua musta. Sä et oo riittävä ilman mua."