Me kaksi ja muut

22. Kupla

A/N: 6.9.2021 (69 haha) nyt on ollu taas niin kiireiset päivät, etten oo yhtään ehtiny kirjotella... oon nyt jo jäljessä tosi monessa aineessa, mutta yritän kirjotella tätä noin tahtia 2 lukua kk, mutta katsellaan... tsemppiä kaikkeen ja ihanaa alkavaa syksyä xx

○●○

Äiti oli sanonut, että mihinkään muuhun kuin ääniin ei voinut herätä, sillä nukkuessa kaikki muut aistit paitsi kuuloaisti olivat unitilassa. Sinä aamuna mun aistit eivät tainneet noudattaa luonnonlakeja, sillä mä heräsin sokaisevaan auringonvaloon. Mä yritin sulkea silmät ja hautautua peiton alle, mutta se ei onnistunut, sillä kaikki sängyn peitot olivat vedetty pois mun kätten ulottuvilta.

Mun unisia silmiä kirveli hotellihuoneen ikkunoista tuleva kirkas auringonvalo. Kun mun silmät hitaasti tottuivat siihen, mä näin myös sängyn päässä istuvan Vekun.

"Tää herätyskeino toimi yllättävän hyvin. Musta tuntuu, että saatan alkaa käyttää tätä  jatkossa", se hymyili leveästi paljastaen valkeat hampaansa.

"Etkä ala." Mä hautasin valosta ja liian vähäisistä yöunista särkevän pään tyynyn alle.

"Tuu nyt! Mennään aamupalalle, niin ehitään pakata sun tavarat ja käydä kaupassa ostaa matkaevästä ennen lähtöä", Vekku maanitteli ja vetäisi tiukasta otteesta huolimatta tyynyt mun pään päältä.

"Mä vihaan sua", valitin käärietyen sikiöasentoon selkä kohti ikkunaa ja Vekkua. Yritin välttää kaikin mahdollisin keinoin heräämistä. Aamut eivät olleet mua varten.

Mä tiesin olevani vähän lapsellinen valittaessani tällaisesta asiasta kuin herääminen, mutta mä tarvitsisin unta. Ja huomiota. Ja lämpöä. Nyt oli kuitenkin aamu, ja mä olin ehkä vähän tarpeessa.

Vekku otti askeleet mun vierelleni ja laskeutui polvilleen, niin että mä tunsin sen lämpimän hengityksen hyväilevän mun niskaa.

"Etkä vihaa. Ei kukaan pysty vihaamaan mua", se kuiskasi rauhallisesti ja sitten aivan yllättäen puraisi mun korvalehteä kovaa. Ele sai kipinöiden sähkövirran kulkemaan valoakin nopeammin mun jalkoväliin asti. Vekun läsnäolo ei auttanut yhtään mun aamuerektioon.

Se taisi tietää, mitä se oli tehnyt mulle, sillä kun se painoi päänsä mun niskakuoppaan, mä pystyin tuntemaan ihoani vasten leveän hymyn. Vittu että se olikin yksi enkeliksi pukeutunut iso piru.

"No niin, aika herätä. Jos oot oikein reipas, voin auttaa sua aamuhommissa", se äänestä päätellen hymyili.

Vekku nousi seisomaan odottaen, että mä tekisin saman perässä. Mulla ei ollut aikomustakaan.

"Voiksä tulla mun kanssa suihkuun?" mä mumisin unisella äänellä silmät painettuna kiinni.

"En voi."

"Miks eet?" mä mumisin surkeana.

Mun mielestä aamu olisi voinut olla paljon parempi, jos Vekku olisi tullut mun kanssa suihkuun. Nautin täysin siemauksin tästä meidän erikoisesta kaveruudesta, mitä se sitten ikinä olikaan.

"Benkku, nyt ylös!" se määräsi, ja vaikka osa musta halusikin totella Vekun käskyä kuuliaisesti, niin suurempi osa halusi maata pehmeässä sängyssä.

"Mä voin nousta, jos sä otat multa suihin", hymyilin ja pystyin näkemään silmät suljettuina Vekun ilmeen.

"Sori, mut ei onnistu", se vastasi, niin kuin mä olin olettanutkin.

Luulin, ettei se lämpeäsi ollenkaan, kunnes tunsin ilmavirran ja kevyen paineen mun jalkovälissä sykkivällä peniksellä.

"Lopeta", mä valitin. Se tiesi tasan tarkkaan, mitä oli tekemässä, ja näytti silti uskomattoman viattomalta.